— En, vastasi liiviläinen heti. — Mikäli me nyt sitä höyhenväkeä tarvitsemmekaan. Ehkä lähettää meille toki valtionhoitaja Ruotsista rautaisempia sotureita avuksi.
— Toivokaamme sitä, Hartwig! Ja säilytä sinä luja uskosi ja karski luontosi! — Mutta taas vakavaksi kääntyen jatkoi Posse viitaten muurin edustaisella kummulla olevaan hirsipuuhun: — Ja varo väkeäsikin, ettei meidän niitä tarvitse kaupungin edustalla kuivattaa!
Joku aika sitten oli näet Possen täytynyt lyhyesti suoriutua eräästä saksalaisesta, joka levitteli vääriä huhuja kaupunkilaisille. Se oli Hans Genek niminen kesti, joka lienee ollut Tanskan kuninkaan palveluksessa. Saksan kesteistä, samoinkuin vakinaisistakin saksalaisista kauppiaista, olivat tosin monet tänä vuonna, venäläisten hyökkäystä peljäten, paenneet laivoillaan Viipurista pois, — mikä kylläkin oli tuntunut helpoitukselta kaupungin kotimaisesta porvaristosta, — mutta muutamia niistä oli sentään sinne jäänyt. Ja tämä Hannu-hulttio oli ruvennut kuljeskelemaan venhevalkamassa, vaakatorilla ja missä — vain väkeä oli koolla, kertoillakseen, kuinka Viipurin puolustaminen muka on sulaa hulluutta, kuinka Steen Sture muka jo oli syösty vallasta pois ja kuinka niinollen olisi viisainta suostua venäläisten vaatimuksiin. Mutta nämä puheet olivat pian tulleet Possen tietoon; tämä otatti saksalaisen kiinni ja hirtätti hänet Karjaportin edustaiselle mäelle, jossa nyt iltatuuli vielä roikkuvaa raatoa edestakaisin heilutteli.
— Jos yksikään epäilee, tarttuu tauti muihin; siksi on kaupunki suojeltava kaikelta rutolta, — lisäsi Posse, kävellessään Karjaportintornilta edelleen Salakkalahteen päin. Siinä, missä itäinen muuri kääntyi seuraamaan tämän lahden rantaa pohjoiseen eli linnaan päin, oli Lakamundintorni, viides siis niistä, jotka olivat rakennetut idästä tulevaa vihollista vastaanottamaan. Sinne jäivät Frille-veljekset nyt vahtia pitämään ja kiireisesti lausui heille Posse jäähyväiset, sillä päivä oli jo laskenut ja kunkin oli ennen yön tuloa jouduttava vartiopaikalleen. Kierros olikin kohta tehty. Pohjoisen muurin keskellä, Vesiportin luona, josta nyt iltasellakin vielä oli paljon liikettä rantaan, pitivät vahtia Vehkalahden knaapit ja Uudenmaan talonpojat, — Uudeltamaalta oli toistaiseksi runsaimmin nostoväkeä saapunut. Tämä Vesiportintorni oli Louhisaaren vanhan herran komennossa; hän jäi nyt sinne yövartioon. Mutta Knut Posse laskeutui laamannien seuraamana alas muurilta ja käveli sen vieritse, iltakierroksensa näin tehtyään, linnaan vievälle sillalle. Hän asteli ääneti, raskaissa mietteissä. Kuinka hän olikaan seuralaisiaan ja vahdinpitäjiä koettanut rohkaista, niin oli hän itse taas tällä kierroksellaan melkein entistä selvemmin tullut oivaltamaan, että liian vaikeaan urakkaan oli hän antautunut, kun hän tällä miehistöllä tahtoi puolustaa Viipurin pitkiä muureja. Tosi on pian edessä, sen hän vaistomaisesti tunsi. Vihollinen oli taas liikahtanut, ikäänkuin varoitukseksi, ja sen laumat lähtevät kyllä ennen pitkää liikkeelle. Hän ymmärsi, ettei yksin uljuuskaan eikä tarmo auta siinä, missä väkeä puuttuu; silloin tarvitaan miltei ihmettä lisäksi.
Sillankorvassa hän vielä tuokioksi pysähtyi. Hän näki karjalaisen velhon siinä törmällä pienen väkijoukon ympäröimänä harjoittavan ammattiaan, kertovan neitosille heidän sulhasistaan ja neuvovan tavaransa kadottaneille niiden hakupaikkoja. Tuo ammatti Possea huvitti. Hän astui väkijoukon keskelle ja näki siinä nuoren ystävänsä Pentti Heinonpojankin palavin poskin noitaa puhuttelevan. Tälle Posse virkkoi:
— No, Pentti, tiedusteletko sinäkin itsellesi morsianta?
Pentti kävi hämilleen, sillä oikeastaanhan lemmenhuolet olivat hänet tuoneet velhon luo, joskaan hän ei ollut taikojen tarpeessa. Hän vastasi:
— Olen tiedustellut Tiurin ukolta sen karjalaisen sissijoukon aikeita, joka äsken kuuluu lähteneen Savoon.
— Minkäpäs sinä sille voit, virkahti Posse. — Ja miksi se sinua niin erityisesti huolettaa?
Hän näki levottomuuden palavan nuoren miehen kasvoissa, kun tämä nyt puhui: