— Laske minut, jalo herra, muutamiksi viikoiksi Viipurista, sillä tahtoisin seurata tuon ryöstäjäjoukon retkiä. Minulla on siihen pätevät syyni… Suo loma minulle ja Hintsalle, me palaamme kyllä takaisin Viipuriin!
— Vaikka ilmojen kautta tekin, virkahti Posse, vielä äskeistä pilaa muistellen. Ja hän lisäsi samassa, äänilajissa: — Ei, nuori ystäväni, nyt ei jouda Viipurista partioihin kukaan. Nyt ei ole meillä aikaa ajatella morsiamiammekaan. Heidän täytyy siellä selviytyä omin päin ja meidän täytyy koettaa täällä suoriutua vihollisistamme, — se on ehkä yhtä vaikea temppu!
Nolona vetäytyi Pentti syrjemmäs, häveten, että hän oli noin antautunut yksityisten mielihalujensa valtaan. Mutta tällä hetkellä hän tunsi Viipurin vankilakseen, josta hän olisi juuri nyt tahtonut vapaana sissinä rientää kauas karjalaisen vihamiehensä kintereillä, riehua, tapella, kostaa… Posse astui lähemmäs kattilansa ääressä kykkivää ukkoa, viskasi kolikan hänen eteensä ja virkkoi:
— Osaatko velho keittää niin vahvan taikaliemen, että siitä voit minullekin sanoa vastaiset kohtaloni? Voitto vaiko kuolema — hä?
Velho katsoi verestävin silmin kauan Knut Possen kättä, jonka tämä oli hänelle ojentanut, katsoi sitten hänen harmaanvakavia kasvojaan, ja punoi päätään. Sitten roiskautti hän kattilastaan lientä tantereelle ja virkkoi:
— Astuppas yli tuosta.
Posse harppasi tosissaan märän viivan yli, ja uteli melkein levottomana:
— No, mitä sanoo haltiasi?
Mutta velho punoi yhä päätään ja puhui:
— Sinä olet kova, sinuun eivät taikani pysty, eivät ainakaan tänään. Mutta tuleppas toisen kerran, ehkä osaan silloin sanoa, astutko elämäksesi vai kuolemaksesi.