Vasta kirkosta linnaan käveltyään kertoi piispa Viipurin herroille vaakunasalissa ne viestinsä, joiden vuoksi hän, levottomana kotimaansa kohtalosta, oli lähtenyt tälle pitkälle matkalle. Turussa oli toivottu, että sodanvaara tältäkin vuodelta jo olisi ohi, mutta Viron kalparitareilta oli äsken saapunut tieto, että odotettu hyökkäys nyt varmasti toteutuu. Eikä ainoastaan Viipuria vastaan, vaan myöskin Savonlinnaa ja Pohjanmaata valloittamaan on Venäjällä samoihin aikoihin valmistettu retkikunnat. Siis mitä laajin valloitussuunnitelma. Sitä sanomaa oli piispa nyt kiirehtinyt ilmoittamaan, samalla tuodakseen Viipuriin ne viimeiset lisäväet ja muonat, jotka hän kesän kuluessa oli saanut Turkuun kootuksi.
— Vihdoinkin! huudahti Tönne Eerikinpoika, tämän sanoman kuultuaan.
Ja melkein helpoitukselta se viesti tuntui toisistakin herroista,
joille jatkuva odotus oli käynyt päivä päivältä yhä painostavammaksi.
Mutta Knut Posse kysäsi terävästi:
— Entä nuo koreilevat kalparitarit, jotka meille alituiseen näitä Jobin viestejä toimittavat, lähettävätkö he meille myöskin haarniskaväkeään avuksi? Vai aikovatko he itse ahdistella suuriruhtinasta Narvajoelta päin? Siihen heitä tehty liitto velvoittaisi.
Piispa pudisteli päätään. Ja Bitz-laamanni huudahti katkerasti:
— Eivät uskalla, eivät kykene. Lahonnut on jo se vanha ritarikunta ja riitoihinsa repeytynyt. Ei ole siihen liittoon mitään luottamista.
Tuon vanhan, uskon ja kirkon puolesta aikoinaan taistelleen, sotaisen veljeskunnan kanssa tehtyyn liittoon ei Suomessa todella oltukaan paljo luotettu. Tiedettiin, että kalparitariston entinen kunto oli huvennut hyvinvointiin ja hekkumaan ja että sitä yhä riuduttivat sisäiset riidat; olihan kokemustakin jo saatu siitä, että tuon valkoisen uskonritariviitan alla usein asui vilpillinen mieli.
— Niin, tuo ennen voimakas mahti on jo kuorta ilman ydintä, todensi piispan sihteeri, Paavali Scheel, joka väljässä matkaviitassaan nojautui suuren vaakunasalin keskuspilariin. — Mutta muuten näkyy Steen Sture suututtaneenkin ritarien uuden suurmestarin, — sieltä ei tule mitään apua!
Valtionhoitajan nimen mainitseminen vavahutti Klaus Henrikinpoikaa, joka ei ollut unhottanut sitä loukkausta, minkä hän tässä samassa huoneessa kerran oli saanut Steen-herran puolelta niellä. Hän oli kumarassa istuen kuunnellut piispan viestiä, nyt hän kohautti pitkäkasvoisen päänsä kuin jalo ratsu, jonka sieraimet rupeavat elämään, ja virkkoi:
— Entä Steen-herra itse, mitä hän tekee Suomen hyväksi? Hänellähän on tieto venäläisten aikeista, — kai hän siis on ryhtynyt tarmokkaisiin toimiin lähettääkseen tänne riittävää avustusta.
Vanha piispa ei vastannut. Hänen teräksenharmaa katseensa harhaili melkein kuin kärsivänä ja häveten miehestä mieheen. Mutta hänen sihteerinsä, nuori Paavali-maisteri, virkkoi purevasti: