— On. Hän on äsken pyytänyt Upsalan tuomiokirkosta Pyhän Eerikin lipun lainaksi Tukholmaan, ottaakseen sen mukaansa Suomenmatkalleen.
— Hän siis tulee Suomeen? kyselivät herrat vilkkaasti. Mutta ivaa oli edelleenkin Paavali-maisterin äänessä, kun hän vastasi:
— Ainakin hän aikoo tulla. Sotaväkeä on hänellä riittävästi koolla, kokonainen armeija seurasi häntä kesällä Skooneen, kun hänen piti neuvotella siellä tanskalaisten kanssa. Ja arkkipiispa Jaakko Ulfinpoika hoputtaa häntä joka päivä lähtemään Suomeen.
— Mutta miksi hän ei sittenkään sieltä lohkea? utelivat herrat tuskastuneina. Ja maisteri vastasi:
— Juuri senvuoksi, että arkkipiispa häntä hoputtaa, ei hän uskalla Ruotsista lähteä. Hän pelkää, että Jaakko-herra sillävälin puoluelaisineen järjestää siellä asiat uudelleen.
Knut Posse huoahti raskaasti:
— Aina vain sitä vanhaa riitaa ja vanhaa vallanhimon kirousta! Ja sen hankauksen takia hyljätään Suomi!
Katkeraksi kävi taas Suomen miesten mieli. Johan he olivat tottuneet valtionhoitajan Suomea kohtaan osottamaan toimettomuuteen, tottuneet näkemään, kuinka nuo siellä valtapaikoilla jatkuvat juonet riistivät heiltä emämaasta odotetun avun. Mutta Paavali-maisterin kuvaukset katkeroittivat heidät vielä kerran, ja äänekästä nurinaa kuului nyt salin joka kulmalta. Väittelyn viimeisiä katkelmia kuuli vielä Sigrid-rouva, Niilo Gyllenstjernan leski, kun hän saapui vieraita aamiaiselle kutsumaan. Tämä uljasryhtinen rouva, jonka takaraivolta nyt paksu, musta leskenhuntu valui pitkin suoraa selkää maahan asti, kuunteli hetkisen herrain keskusteluja, kunnes hän piispan puoleen kääntyen huudahti:
— Eikö tule tänne siis lopultakaan apua! — Ja hän lisäsi hiljemmin: — Eikä liene myöskään ehtinyt Roomasta vastausta ristiretkianomukseeni? Tai ehkei sitä ole katsottu voitavan pyhälle isälle esittääkään?
Sigrid-rouvan kysymyksestä vilkastui piispa, joka oli hetkisen äänettömänä ja miettiväisenä kuunnellut maallikkoherrain katkeroita puheita, ja hän vastasi, yhtäkkiä muistaen jo miltei unhottamansa asian: