— On kyllä. Vanha ystäväni Hemming Gadd on toiminut nopeasti kuin ainakin. Hän on todellakin saanut paavilta ristiretkibullan ja lunastanutkin sen. Se maksoi meille sievät rahat, — pöytähopeani möin, suorittaakseni sen hinnan Roomaan.
Herrat keräytyivät nyt kaikki kuuntelemaan tätä tärkeää uutista ja kyselemään, mitä tuo bulla sisälsi. Piispa vastasi:
— Siinä annetaan lupa saarnata ja toimeenpanna ristiretki Rooman kirkon vihollisia vastaan täällä pohjolassa.
— Ja sellainenko paavin lupakirja on siis tänne saapunut? kyseli Etelä-Suomen laamanni, ihmetellen, ettei sellaisesta tapauksesta ollut mitään kuulunut.
— Se on lähetetty Upsalan arkkipiispalle, kirjoitti minulle Hemming-tohtori. Mutta kumma kyllä ei Jaakko-herra ole sen johdosta ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin.
— Vaikka hän tietää, kuinka täpärällä asema täällä on, ja vaikka hän itse Sturea kiirehtii! — Niin kummasteli kaikkien puolesta Henrik Bitz.
Mutta nuoren Paavali Scheelen kasvoille oli taas levinnyt pilkallinen hymy:
— Jaakko Ulfinpoika on sen kirjeen taitavasti lukinnut arkkuunsa. Ymmärrättehän, ettei hän välitä ristiretkestä, joka vain tuottaisi hänelle huolta ja vaivaa. Tosiasiassa tietysti hänkin vähät piittaa Suomen kohtalosta; hänestä olisi tärkeintä, että Steen Sture tulisi Ruotsista pois tänne syrjämaille sotimaan. Siksi hän aina valtionhoitajalle muistuttaa näitä itämaita!
— Siinä ollaan taaskin! huudahti Posse, melkein tuskaisena haraten ohimoitaan kiertäviä harmaita hiuksiaan. — Ympäri mennään ja aina palataan tähän valtariitain viheliäisyyteen.
Piispa oli noussut, ja hänen teräksenkarvaisissa silmissään oli kärsivä, miltei rukoileva ilme. Hänestä oli raskasta riistää näiltä miehiltä, joiden oli määrä jäädä tänne ylivoimaa vastaan puolustautumaan, kaikki avun toivo, vaikeata myös langettaa noin ankara tuomio esimiehestään ja entisestä ystävästään. Mutta hänestä oli sittenkin parasta tehdä asema selväksi.