— En tiedä pitääkö sihteerini kuvaus joka kohdassa paikkansa, lausui hän, — mutta pääasiassa se valitettavasti on tosi. Siltä näyttää, että meidän noiden valtariitain vuoksi täytyy jäädä tänne oman voimamme varaan. Riippuu teidän tarmostanne, kestämmekö vai suistummeko. Tietysti me yhä edelleen koetamme saada Ruotsista apujoukkoja liikkeelle. Niin monta pyyntökirjettä, nöyrää jos vaativaakin, olen siitä jo kirjoittanut vuoroin valtionhoitajalle, vuoroin arkkipiispalle, että pelkään niiden siellä pian avaamatta jäävän, mutta kirjoitan sinne vieläkin, sieluni koko hartaudella ja hädällä. Mutta en uskalla teille luvata, että siitä apua tulee. Siksi juuri lähdinkin tänne, ystäväni, valaakseni, jos voisin, teihin sittenkin kestävyyttä ja rohkeutta. Siksi juuri olen ponnistanut viimeiseni, kootakseni oman maan voimat tähän meille pyhään sotaan!
Piispan voimakas ääni yritti katketa, sillä surulla hän tätä puhui.
Mutta Posse tarttui miehevänä vanhan ystävänsä käteen ja lausui:
— Kiitos rehellisestä sanastasi, Maunu. Parasta on meidän tuntea suora totuus. Jos meidän on sallittu suistua alkavaan taisteluun, niin sillehän emme mitään mahda, mutta me täytämme velvollisuutemme.
— Sen tiedän, Knut. Ja jos harras rukous jotain voi, niin me kestämme.
Toiset herrat seisoivat piirissä näiden kahden harmaapäisen, soturin ja piispan, ympärillä, joiden silmistä loisti niin harras usko, ja he tunsivat kaikki mielessään sekä syvää vakavuutta että rohkeutta. Mutta piispa kääntyi nyt Sigrid-rouvan puoleen, joka kutsuen odotti häntä ruokahuoneen ovella, ja lausui hilpeästi:
— Kiitos jalo rouva, minä tulen. Nyt kai emännyysaikanne Viipurissa on pian lopussa, Sigrid. Te kai palaatte tekin laivassani Turkuun.
Useat aatelisrouvat, jotka olivat miestensä seurassa viettäneet tämän kesäkauden Viipurissa, olivat heti pyytäneet päästä piispan mukana palaamaan kotipuoleensa piirityksen jaloista. Mutta Sigrid-rouva vastasi uljaasti:
— Ei piispa, minä en palaa. Viipuri on vielä miesvainajani läänitystä ja minä jään tänne. Ehkä voin täällä emäntänä olla joksikin avuksi.
Piispa katseli ihaillen rohkeaa naista.
— Rouva, teidän rohkeutenne antaa uskoa monelle. Tänne jäisin minäkin, jos voisin!