Piispa ja muut herrat seurasivat nyt Sigrid-rouvaa kirkkaasti valaistuun arkihuoneeseen, josta loistivat vastaan ruokapöydän kirjavat liinat ja kiilloitetut pöytähopeat. Knut Posse vain viivähti toisten jälestä vielä vaakunasalissa. Hän kävi puhuttelemaan Pentti Heinonpoikaa, joka Evert Degenin ja toisten nuorukaisten kanssa oli salissa saanut kuunnella piispan kertomusta.
— Mielesi paloi eilen Savon vesille soutamaan, Pentti, virkkoi hän.
— Nyt pääset sinne.
Pentti katsoi kysyvästi linnanherraa, joka näin äkkiä oli mielensä muuttanut. Mutta tämä jatkoi:
— Sinun tulee viedä sana Kylliäiselle siitä, että venäläisten hyökkäys on odotettavissa Savonlinnaakin vastaan. Hänen on pidettävä varansa, ettei lähetä miehiään sydänmaille syyspyynnille, vaan vartioi linnaansa. Kuulithan piispan uutiset?
— Kuulin.
— Kerro ne hänelle, — Ruotsista ei tule apua. Mutta sano Niilolle, että me aiomme pitää puolemme Viipurissa, kestäköön hän Savossa!
Ja tuokion kuluttua Posse vielä lisäsi:
— Sanoman vietyäsi saat ottaa selkoa, mitä perää oli Tiurin ukon pajatuksissa, jotka sinua eilen huolettivat. Mutta muista: liiku varoen, sillä me tarvitsemme kaikki miehemme Viipurissa!
Pentti kumarsi, aikoen enempää kyselemättä lähteä heti Hintsan kanssa valmistamaan pitkää matkaansa: soutaakseen ensiksi Juustilan joen latvoille ja sieltä kävelläkseen Vuoksenniskaan, josta heidän oli hankittava uusi venhe päästäkseen Saimaan selkien yli. Mutta ennenkuin hän ehti poistua salista, oli nuori Evert Degen, joka oli palavin silmin seisonut hänen vieressään, kääntynyt linnanherran puoleen, ja hän kuului nyt pyytävän:
— Laskekaa minutkin tälle retkelle Pentin toveriksi!