— Autan sinua…
Pentti tarttui köyteen ja veti, voimansa viimeisilleen pingoittaen, Winholtin virrasta venheeseen. Sitten kävi hän tutkimaan toverinsa haavaa. Kaivosesta juoksi virtanaan helakanpunainen veri; nuoli oli lävistänyt käsivarren lihaksen ja tarttunut siihen. Nuolenvarsi oli katkaistava, ennenkuin saatiin irti, ja tuskasta tainnuksissaan makasi nuori mies venheen pohjalla, sillaikaa kuin Pentti pesi hänen haavansa ja sitoi sen hänen verisellä paidanhihallaan.
Sanaakaan ei puhuttu. Hartwig Winholt oli vesilikomärkänä istahtanut perään ja silmäili, huoparimeen tarttuen, synkkänä sivulle jäävää onnettomuusrantaa, missä viholliset vielä uhkailevasti inuen juoksentelivat. Vasta kun venhe solui joensuulta Suomenvedenpohjan selälle, missä juuri aamutuuli virkosi, vasta silloin Winholt heilautti kannuskenkäänsä, jossa jääkylmä vesi lotisi, ja virkkoi:
— Niin olen kuin uitettu kissa ja mieleni on vieläkin viheliäämpi kuin sillä. — Hän puri hammasta, etteivät hampaat loukkua löisi. Pentti nousi samassa venheen pohjalta toveriaan sitomasta. Tälle Winholt jatkoi: — Mutta entä te! Tipahditte kuin taivaasta siihen talonpoikain lähdettyä.
— Juustilasta me vain alas laskimme.
— Onneksenne olimme ehtineet yöllä purkaa sillan, muuten olisitte siihen kyllä hävittäneet haapionne. Mutta ilman teidän apuanne lepäisimme me taas nyt tuolla pajukossa, niin monta kuin meitä oli asemiestä matkueessa. Ettehän tienneet retkestämme mitään; sattuma kai teidät siihen toi?
— Jos ei se lie ollut Jumalanäiti itse! Juustilassa kuulimme pakolaisilta, että vihollisia on nähty joella, ja siksi päätimme aamuhämärissä laskea kosket. Olimmehan Posselle luvanneet, että linnaan me palaamme.
— Sielläkö vasta kuulitte Viipurin piirityksestä?
— Ei, siitä kerrottiin jo Vuoksenniskassa, johon eilen Savonlinnasta palaten saavuimme. Vinhasti me olemme viime päivinä matkaa tehneet.
Mutta onneksemme kiirehdimme, koska nyt on tämäkin reitti tukossa.