— Niin on. Vielä tämän päivän me olisimme venäläisiä siellä viivytelleet, jos vain talonpojissa olisi ollut miestä.
Winholt karisti vettä viiksistään ja silmäili vihaisena kappaleen matkaa edellä soutavia talonpoikien venheitä. Hän hautoi sydäntyneessä mielessään ankaraa rangaistusta noille kunnottomille, jotka akkamaisessa pelossaan jättivät asemiehet ylivoimaisen vihollisen teurastettaviksi.
Mutta siinä hänen katsellessaan noita nolon ja avuttoman näköisiä mekkomiehiä, suli vähitellen ankaruus hänen piirteistään. Hän muisti, että syy ei ollut yksin näiden sotakuriin tottumattomain talonpoikain, — olihan heidät jätetty johdotta, päästetty ominpäin säikkymään. Ja tuokion kuluttua hän ikäänkuin katuen lausui:
— Ajattelin jo hirttää talonpojat pitkin Viipurin muureja, mutta joutanevat nuo siellä sentään hyödyllisemmälläkin tavalla kuolemaan. Pistetään heidät sellaiseen paikkaan, jossa ei pako auta; ehkä silloin henkensä puolesta tappelevatkin!
Hintsan voimakkaasti soutamana oli pieni venhe pian tavannut toiset alukset, sekä sen, johon henkiin jääneet aatelispalvelijat ja piispan henkivartijat olivat pelastuneet, että nekin, joilla nuo hölmistyneet talonpojat olivat lähteneet edeltä soutamaan. Piispan nihtejä ei ollut enää hengissä kuin seitsemän miestä, — heitä oli 70 urosta eilen Viipurista soutanut! — ja kaatuneet olivat myös useimmat retkelle lähteneet aatelispalvelijat. Satakunta talonpoikaakin oli hukkunut pakokauhun aikana. Mustana mieleltään Winholt sitä huvennutta joukkoaan katseli, miettien, miten nyt näin vähentyneellä väellä Viipuria ollenkaan käy puolustaminen.
— Se oli kallis retki, liian kallis, huoahti hän ääneensä. — Ja oliko se sittenkin turha; ehtikö valkoinen ritari kumminkin Flemingin edelle!
Kuin kaikuna hänen valitukseensa kuului asemiesten venheestä, joka nyt souti pikkuvenheen rinnalla, toinen ääni, mutta vielä kumeampana, vielä haikeampana:
— Kallis oli retki, liian kallis! Se oli Juhana Frille, joka näin raskaasti huoahti surun särkemän sydämensä pohjasta, ja se huokaus tuntui tulevan sitäkin syvemmältä, kun se lähti muuten iloisen miehen rinnasta. Jokainen oivalsi, että tämä haikea suru ja pohjaton kaipaus lähinnä kohdistui hänen veljeensä. He olivat aina olleet kuin yhteenkasvaneet, nuo sulkaniekkaveljekset. Yhdessä he olivat Viipuriin saapuneet sitä puolustamaan, yhdessä olivat sielläkin aina retkeilleet. Missä oli yhden höyhenhattu näkynyt, siellä oli varmasti lähettyvillä liehunut toisenkin. Päiväksikään eivät he olleet eronneet toisistaan. Ja nyt… Siellä oli Maunu-veli vainolaisen nuorissa, kulkemassa kohtaloa kohti, joka oli synkempi kuin kuolema…!
Raskaana laskeusi tämä surun tunnelma masentuneesta veljestä koko muutenkin murjottuun retkikuntaan, joka nyt ääneti souti etelää kohti. Ylhäällä vyörytti tuuli raskaita pilviä, jotka synkiltä kuvastuivat alas musta-aaltoiseen veteen. Surumielisesti humisevista rannan puista lenteli vesille asti kellastuneita lehtiä, — siitäkin huminasta olivat murheellisina palaavat miehet kuulevinaan yhä uudistuvan kuiskeen:
— Kallis, kallis oli se retki!