XII. KIRJE PIISPALLE.
Huolten päivä tuli Viipurissa siitä tuulisesta, harmaasta lokakuunpäivästä, jonka sarastus oli nähnyt tuon kovaonnisen ottelun Vatikiven rannalla. Heti Hartwig Winholtin palattua olivat Suomen herrat eri torneistaan kokoontuneet Torkkelin linnaan, jossa nyt pidettiin alakuloista neuvottelua. Puolustajajoukko oli arveluttavasti supistunut; sen parhaat miehet, jotka olivat olleet linnueen selkärankana, olivat kaatuneet. Piirityksen ulontuminen kaupungin länsipuolellekin oli nyt varma asia, — ne valkoisen ritarin ratsujoukot, joita vastaan Winholt oli Vatikivellä kahakoinut, saattoivat olla Tervaniemellä ja linnan vastapäisellä rannalla millä hetkellä tahansa. Siellä oli senvuoksi Posse nyt juuri sytyttänyt palamaan linnan karjakartanon, ettei se jäisi vihollisten suojaksi, ja linnan "manttelimuurilta" siirrettiin parastaikaa useampia tykkejä sen läntiselle reunalle. Jäätynyt kivikko kumahteli niiden alla ja jymy kaikui siitä vaakunasaliin asti.
— Kohta ollaan siis umpilukossa! virkahti Tönne Eerikinpoika, nuo uutiset kuultuaan; hän oli näet viimeisenä kokoukseen saapunut.
— Ja hyvästi silloin iloinen maailma! lisäsi Bitz-laamanni, sangen happamella ivalla.
Vielä olemassaolevaa yhteyttä ulkomaailman kanssa olivat linnaan saapuneet herrat heti päättäneet käyttää hyväkseen, lähettääkseen vielä viimeisen kirjeen ystävälleen ja suosijalleen, Maunu-piispalle Turkuun ja hänen välityksellään Ruotsin valtamiehille. He tahtoivat ikäänkuin itsepuolustuksena vielä kerran kertoa, millä kannalla asiat olivat piiritetyssä Viipurissa, ja vielä kerran pyytää apua.
Laamanni Klaus Henrikinpoika, joka oli läsnäolevista tottunein kirjoitusmies, oli ruvennut kirjettä laatimaan, ja hänen hanhensulkansa rapisi nyt vaakunasalin suuren pöydän päässä karkeaa pergamenttilehteä vastaan, pysähteli ja töksähteli usein ja lähti taas rapisemaan. Toiset herrat, jotka olivat sopineet kaikki yhteisesti allekirjoittavansa tämän viimeisen valitusviestin, — jonka he samalla käsittivät syytöskirjaksi Ruotsin hallitusta vastaan, — seisoivat nyt eri ryhmissä, toiset ikkunasyvennyksessä, johon karjakartanon loimu hohti, toiset uunin ympärillä, missä Winholt, joka vieläkin oli viluinen uintinsa jälkeen, nyt takkatulen edessä raajojaan hautoi.
— Voihan tämän valituskirjan panna menemään, mutta apua ei siitä kukaan odottane, jatkoi Bitz katkeralla äänellä. — Sillä eipä tänne enää Tukholmasta ehtisi lisäväkeä, vaikka sitä heti kirjeen saavuttua liikkeelle pantaisiinkin, — tuskinpa Jaakkima-herrakaan enää Viipuriin pääsee!
— Niin, kunpa olisi edes Fleming ehtinyt perille, huoahti Pietari
Degen alakuloisesti. Ja Winholtin puoleen kääntyen jatkoi hän: —
Kunpa olisitte edes iltapäivään asti jaksaneet vihollista viivyttää!
— Se olisi jo täällä, ellemme olisi sitä yöllä viivyttäneet ja palauttaneet Vatikivelle, vastasi Winholt yskäisellä, mutta kumminkin jo hiukan reipastuneella äänellä. — Saadaan nyt nähdä, uskaltaako valkoinen ritari lähteä joelta, ennenkuin on lauttasiltansa taas kuntoon rakentanut.
— Mutta saadaanko sittenkään koskaan Flemingiä nähdä, sitä epäilen, huokaili Bitz.