Knut Posse seisoi pöydän vieressä rauhallisena, mutta terävä ilme silmissään, seisoi siinä syrjässä, toisten herrain puheisiin puuttumatta. Vasta kun laamannin kynä taas hetkeksi lepäsi, virkkoi hän tälle:
— Kerroitko jo piispalle hänen henkivartijainsa sekä Niilo- ja
Maunu-herrain kohtalosta?
— Kaikki on kerrottu, vastasi pitkäkasvoinen laamanni, vakavana lukien läpi kirjoitustaan. — Nyt jo kohta kirjeen lopetankin. Olen tässä luetellut, mitä puolustusvoimia meillä enää on jälellä ja mitä voimia vihollisilla on. Näin olen lopuksi sanonut: "Kuinka paljo mahdollisuutta lienee, että me näissä oloissa kauankaan voisimme enää säilyttää Viipurin noilta rajattomilta piirityslaumoilta, sen voitte, korkea-arvoinen piispa ja muut jalot herrat, itse päättää ja siitä harkita, missä määrin me olemme avun tarpeessa…"
— Siitä se heidän todellakin pitäisi ymmärtää, — jos se nyt meitä auttanee, todensi Bitz.
Mutta Posse, joka oli tarkkaavasti kuunnellut kirjoitusmiehen lukua, virkkoi tuokion kuluttua miettiväisenä:
— Lisää vielä, laamanni, yksi asia siihen loppuun.
— Mikä asia?
— Kirjoita tähän tapaan: Mutta sen me täällä vielä elävät Suomen miehet vakuutamme, että niinkauan kuin meissä henki on, emme me tätä kaupunkia jätä emmekä taistelemasta lakkaa. Sillä sehän aikomuksemme on.
— Se on, — niin kirjoita! kehotti Tönne Eerikinpoika innostuneena. Ja kaikki häntä kannattivat, — Henrik Bitz vain edelleen katkerasti veisteli:
— Sen voit huoletta vakuuttaa, Klaus. Sillä jospa vielä jotakin muuta aikoisimmekin, ei meillä ole enempää valitsemisen varaa kuin kuoppaan pudonneella sudella, — siitä on ryssä huolen pitänyt!