Klaus Henrikinpojan hanhensulka hypähteli taas pergamenttilevyllä. Kaikki kuuntelivat sitä ääneti, valmiina piirtämään kirjeen alle nimensä tai puumerkkinsä, kukin taitonsa mukaan. Mutta sen äänettömyyden vallitessa ryntäsi ovinihti sisään vaakunasaliin ja huudahti välittömällä riemulla:
— Jaakkima-herran väki on tulossa Säkkijärven tieltä!
Herrat kavahtivat pystyyn ja tempasivat kypäränsä ja miekkansa, ikäänkuin pahasta painajaisesta yhtäkkiä selvinneinä. Winholtinkin raajoista suli kankeus kuin loihdittuna pois ja Posse huudahti ovelle rientäessään:
— Onko se väki jo linnan näkyvissä?
— Ihan rantaan tulossa, kertoo torninvartija.
— Jumalanäidille kiitos ja kunnia! Nyt venheisiin, saapuvia noutamaan!
— Siis ei ollutkaan öinen matkamme turha, intoili Winholt, taas reippaana sitoen haarniskansa hihnoja ympärilleen. — Viholliset saimme sittenkin viivytetyiksi. Tule, Frille!
Hän tempasi mukaansa Juhana Frillen, joka koko neuvottelun ajan oli ääneti istunut ikkunansyvennyksessä, alakuloisena katsellen liekkien leikkiä. Ja vilkkaampi ilme virisi jo tämänkin surullisen ritarin kasvoille, kun hän taas tapasi sulkahattuunsa ja toisten kanssa kiirehti ulos.
Kesken jäi nyt Klaus Henrikinpojan kirjoituskin. Kaikki riensivät johtamaan saapuvan apuväen lauttaamista läntiseltä rannalta Viipurin puolelle. Jo sodanvaaran alkuaikoina oli näet hävitetty pois se silta, jonka Krister Niilonpoika Vaasa aikoinaan oli rakentanut linnasta karjakartanon puolelle ja joka rauhan aikana oli jo monet vuosikymmenet ollut käytännössä; venheillä vain kävi nyt taas suviseen aikaan liike kaupungista ja linnasta länteen päin. Siksi olivat Flemingin tuomat talonpoikaisjoukotkin nyt soudettavat virran yli, ja sitä varten oli Posse jo pitänyt varalla sekä venheitä että soutajia.
Pian saapuivatkin ensimäiset talonpoikaisparvet, reppuselkäiset, turkkeihin puetut miehet, kaupunkia vastapäätä olevalle törmälle, ja viipymättä niitä ryhdyttiin sieltä lauttaamaan yli. Mutta vaikka soutajat liukkaasti liikkuivatkin, pälyivät Possen katseet sittenkin tavallista kärsimättömämpinä. Hän seisoi sillan päässä, muurin harjalla, antaen siitä selvällä ja rauhallisella äänellä määräyksiään, mutta hän tunsi yhä olkapäässään sitä luunkolotusta, joka eilisestä asti oli siinä jomottanut, eikä hän uskonut tuon vanhan arven tänään ennustavan sen parempaa onnea kuin eilenkään.