Jo olivat enimmät talonpojat saatetut yli ja viimeisiä rannalla odottavia hakemaan saapui juuri venheitä. Törmällä seisoivat vielä ne harvat Turun ratsumiehet, jotka olivat saatelleet talonpoikia Kymijoelta Viipuriin, ja heidän keskellään näki Posse vanhan Jaakkima-herran vakavana ja rauhallisena istuvan ratsunsa selässä. Iloisesti puhellen palailivat jo toiset herrat linnaan päin, mutta vieläkään ei tuntenut Posse mieltään levolliseksi. Eikä hän senvuoksi pahasti hämmästynytkään, kun hän tuokion kuluttua näki tuon tanakan ritarin, joka kuin patsas oli törmältä kuvastunut vaaleaa taivasta vastaan, yhtäkkiä pyöräyttävän ympäri hevosensa ja seuralaisineen kiireesti ajavan takaisin maihin päin. Hän arvasi syyn siihen.
— Siinä on nyt vieras ääressä! virkahti hän itsekseen, nousten ketterästi viereiseen Kuuritorniin tuota jälkijoukon liikettä katselemaan.
Aivan oikein, vihollisen ratsuväkeä vilahti Tervaniemen tiellä, valkoinen töyhtö heilahti siellä aitojen takana. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hupenivat ratsastajat, sekä ystävät että viholliset, karjatalon vielä savuavain raunioiden taakse, josta linnaan asti kajahti kavioiden loittoneva kapse.
Jännittynein mielin, henkeään pidätellen, odotti Knut-herra tuon äkkiä syntyneen ottelun tulosta. Nähtävästi oli vain joku pieni vakoileva etujoukko venäläisiä vasta ehtinyt perille, koska Fleming noin arvelematta hyökkäsi sitä häätämään. Hetken kuluttua sieltä taas kopina kuuluikin, ja turkulaiset huovit näkyivät nopeasti karauttavan rantaan, vesirajaan asti, jossa venheet odottivat. Mutta erästä haavoittunutta he tukivat keskessään, ja pari miestä laskeusi satulasta nostamaan häntä venheeseen, sillävälin kuin toiset kiireellä taluttivat ratsujaan veteen, uittaakseen ne venheiden perässä salmen yli.
Posse silmäili hätäisesti tuota häärivää joukkoa. Missä on Louhisaaren herra? — hän ei nyt nähnytkään enää tuota tanakkaa, suoraselkäistä vartta… Vaan eikös se olekin juuri Jaakkima-herra tuo, jota ne siinä asettelevat venheen pohjalle, samalla kun alukset jo rannasta lähtevät.
— Taas sen valkoisen työtä! virkahti Posse päätään punoen, ja käveli alas valkamaan, jonne toisetkin herrat nyt kiireellä kokoontuivat.
He seisoivat siinä, venheen rantaan laskettua, ääneti ja huolestuneena katsellen, miten Jaakkima-herraa käytiin maihin kantamaan. Hän lepäsi miesten käsivarsilla niin hervotonna, liikahtamatta, niin kalpeana, — pahanpa haavan näkyy vanhus tuossa pikku-kahakassa saaneenkin. Posse astui likemmäs, vanhaa ystäväänsä tervehtimään ja tapasi häntä kädestä…
Jaakkima Fleming oli kylmänä!
Nostajat pysähtyivät melkein säikähtyneinä. Mutta Posse paljasti päänsä, teki ristinmerkin ja huoahti raskaasti:
— Siis sinäkin meidät jätit!