— Joko kolotus olkapäästäsi hävisi? kysyi Bitz.
— Jo. Terveet ovat vereni taas. Viipuri on vielä meidän ja meille se jää, jos jokainen paikastaan vastaa, paukkukoon mistä päin tahansa.
Mutta kyllä se sinä päivänä paukkuikin joka taholta. Venäläiset olivat ilmeisesti säästäneet pommituksensa siksi, kunnes heidän Lavolan kautta kiertänyt väkensä oli saapunut kaupungin länsirannalle, ja nyt he panivat kaikki kirnunsa yhtaikaa soimaan. Ei ollut heidän tykkitulensa koskaan ollut näin kuumaa. Päivä oli jo ohi puolesta, hallavat pilvet soutelivat yli taivaan; sumuista, harmajaa oli koko syksyinen luonto kaupungin ympärillä. Sen syyssumun keskeltä leimahteli nyt salamoita vuoroin koillisesta, vuoroin kaakosta, vuoroin lännestä tai joka kulmalta yhtaikaa, niin että väliin nuo aukeat maisemat tuntuivat räiskyviltä, savuavilta tulijärviltä. Eikä yhden laukauksen kaiku ollut koskaan ehtinyt monistua ja häipyä, ennenkuin siihen jo sekaantui toisen väkitykin ulvova vongunta taikka pienemmän tuliputken terävä vihlaus. Katujen varsilla olevat pienet puutalot vavahtelivat, ja milloin niihin osui ammuttu kivi, suistuivat ne läjään, sulkien kapean kadun. Mutta elävää olentoa ei kaduilla näkynyt, koiratkin hiipivät inuen aittojen alle. Miehet olivat rientäneet muureille ja naiset olivat taluttaneet itkevät lapsensa kellareihin, joissa heillä oli kaivot ja uunitkin, voidakseen niissä lymytä vaikka vuorokausia. Katanpään kirkossa ja molemmissa luostareissa vain soitettiin kelloja ja pidettiin yhtämittaista messua koko ammunnan ajan.
Pommitus jatkui, läheni, koveni… Viipurin pitkät muurit ja nuo monet tornit olivat äänettömät. Niiden pienet tykit eivät kantaneet etäältä ampuvaan viholliseen asti ja siksi ei niillä vastattu. Valppaina siellä kuitenkin miehet seisoivat, vakavina ja rauhallisina paikoillaan, niin palkkasoturit kuin aatelispalvelijat ja talonpojat, jotka viimemainitutkin, nähdessään vihollisen edessään ja tietäen tehtävänsä, nyt pysyivät hätäilemättä. Päälliköt panivat merkille, mihin noiden tulikirnujen ja heittokoneiden kivet ja luodit sattuivat, käydäkseen heti pimeän tullen pahimpia vaurioita korjaamassa. He odottivat tyynesti hetkeä, jolloin viholliset lämpenevät ja ryntäävät lähemmäs; silloin on heidän vuoronsa sytytyssauvojaan käyttää. Joskus vain laski Winholt Väkitornista laukauksen sinne vihollisten sakeaa keskustaa kohden, ikäänkuin hiukan häiritäkseen heidän kekoaan. Knut Posse ratsasti rintamaa pitkin muurinsarvesta toiseen, tarkasti paikat, kehoitti ja rohkaisi miehiään. Winholtille, joka hääri tornin laella tykkiensä kimpussa, hän alhaalta huusi:
— Tänään taistelevat uusmaalaiset kuin sankarit, sen näen heidän kasvoistaan.
— Tänään heillä ei olekaan mihin paeta, heidän täytyy taistella henkensä puolesta, vastasi Winholt tornista.
Taas jymähti tornin jalusta, kun tynnyrinpohjan kokoinen kivi siihen iski. Posse kysäsi hiukan huolestuneena:
— Repivätkö pahasti muuria?
— Vähän repivät. Mutta huomenna se on terve taas!
* * * * *