Linnankin tykeistä annettiin silloin tällöin vastaus läntiseltä rannalta soivaan pommitukseen. Torkkelin linna oli asemansa vuoksi tämän piirityksen ajan säilynyt kokonaan pommitukselta, mutta tänään sai se kestää tuiman tulikokeen. Nuo jykeät harmaakivimuurit näkyivät kuitenkin tyynesti sen kestävän, ja rauhallisesti johti Pietari Degen, joka siellä toimi päällikkönä, noita virassaan harmaantuneita linnannihtejä, joiden apulaisiksi ja opetettaviksi nyt oli komennettu Kymiltä juurikään saapuneita talonpoikia. Pietarin apulaisena taas aherti siellä hänen sukulaisensa, äsken Savosta palannut Pentti Heinonpoika, joka linnassa oli kohonnut tykkimestarin virkaan. Hän heilui siinä jo vallan lämmenneenä, hikisenä ja mustana, käännellen putkeaan vihollisten liikkeiden mukaan.
Hänen takanaan mutta häntä likinnä seisoi nuori talonpoika, joka silmät pyöreinä katseli leimahtelevia tulia, osaamatta vielä paljon avuksi olla. Häntä Pentti työnsä keskeltä aina väliin puhutteli, vaikka nuorukainen paukkeelta vaivoin kuuli hänen ääntään.
Se oli Viljo, nuorukainen Sysikorven Juuritaipaleelta. Hänkin oli Flemingin matkueessa nyt saapunut Viipuriin. Kun lisää väkeä oli sieltä sisämaastakin vaadittu ja sotaan halukkaita oli vähän, oli Viljo lupauksensa mukaan lähtenyt nostomieheksi Viipuriin, jossa tiesi tapaavansa sukulaisensa. Sitenpä olikin hän toisten tulokkaiden kanssa melkein suoraa päätä joutunut tähän pommitukseen, joka aivan herpaisi aistit sydänmaan hiljaisuudesta tulleelta maalaispojalta. Pentti tähtäili ampumareijällä putkensa siihen sakeimpaan vihollisparveen, joka liikkui vastapäisellä rannalla, ja laukasi. Multa pelmahti mäenrinteestä, ihan vihollisten edessä, jotka nyt tykkineen peräytyivät vähän ylemmäs törmälle.
— Väistivätpä! huudahti Viljo, alkaen jo leikkiin innostua.
— Mutta ehkä kantaa kirnumme sinnekin asti, puheli Pentti, kaataen uusia tulirakeita sytytysreikään. — Viivyitkö kauan Kymijoella, Viljo, ennenkuin tänne lähditte?
Viljon koko huomio oli kiintynyt vihollisten liikkeisiin, ja vasta kun Pentti oli kysymyksensä uudistanut, vastasi hän siihen:
— Muutamia päiviä vain oltiin Kymillä. Mutta nyt se varmaankin särki muurin.
Venäläisten ampuma kivi oli iskenyt ihan heidän alapuolelleen ja niin tuntuvasti oli pohja tärähtänyt, että se pojalta sanan katkasi.
— Ei särkenyt; se on kuin kalliota, vastasi Pentti rauhallisesti, näyttäen vastatulleelle sitä kylmäverisyyttä, jota piirityksessä kysytään. Mutta taas palasi hän kotioloihin: — Tuletko ihan suoraa päätä Vahvajärveltä?
— Pari viikkoa sitten sieltä läksin… terveisiä laittoivat sinulle.