Viljo seurasi jännityksellä, miten venäläiset taas tähtäsivät erästä suurta tulikitaansa ihan kohti ja vastasi senvuoksi hajamielisesti. Mutta Pentin kysymykset kävivät yhä kankeammiksi, kuta enemmän kotipuolen oloja mainittiin.
— Ja terveinäkö siellä eletään? Eikö ole siellä vainolainenkaan käynyt vierailemassa?
— Ei ole toki kuulunut, — tännehän tuo on tullut. Näe, millaisia laumoja siellä on pitkin peltoja!
— On se yritellyt sinne teillekin, eikö lie perille asti ehtinyt…
Pentti oli itse äsken juuri palannut seuraamasta sen vainolaisjoukon jälkiä, joka taas oli Savoa poltellut ja ilmeisesti pyrkinyt Hämeenkin puolelle. Oliko siitä joku osa sinne kulkenut, siitä ei hän ollut päässyt varmuuteen, ja siksi asui yhä vielä levottomuutta Pentin mielessä. Hän tiesi kyllä ryöstäjäin pääjoukon jo palanneen omille mailleen, mutta Kosoisen kulkuja hän epäili, ja siksi hän nyt siinä tykkitulen keskellä laskeskeli, oliko tuo hänen verivihollisensa voinut vielä Viljon lähdettyä käydä Hämeen kannaksen takana. Putki oli jo täytetty ja hän vei rauhallisesti pitkävartisen tuohuksen sytyttimeen; mutta sitä tehdessä hänen ajatuksensa retkeilivät kaukaisilla erämailla eikä hän malttanut odottaa taistelun taukoamista, udellakseen yhä tarkempia tietoja nuorelta heimolaiseltaan.
— Eipä kantanut enää perille asti, huudahti Viljo, kun näki pellon pölähtävän latokartanon raunioiden alla, joiden taakse venäläiset nyt olivat vetäytyneet.
— Ei näy kantavan… Kävitkö Suopellossa? Kuinka siellä isä-ukko jaksaa?
— Vanhuus hänet jo tuntuu voittavan; harvoin hän enää vuoteeltaan nousee… Nyt ne sytyttävät taas… kas, ylipä lensi, torninseinään iski!
Kotvaan aikaan ei puhuttu mitään. Tornin laesta laskeutunut linnanvouti Pietari Degen kävi neuvomassa talonpoikia, jotka kellarista kantoivat muurille uusia ampumavaroja, ja hän nyt kertoi, kuinka kuumaksi ottelu oli kaupungin itäkulmalla kehittynyt, — siellä viholliset jo kävivät ryntäämään. Yhä kuumemmaksi kiihtyi pommitus nyt läntiseltä rannaltakin; salamat iskivät ihan päällekkäin, vesi kuohahteli, kun siihen kivet putoilivat, ja linnan pohjakallio särisi. Hetkeksikään pysähtymättä työstään laukasi Penttikin yhä tiheämmin tykkinsä, mutta hänen ajatuksensa kiertelivät aina vain kaukana. Ja yhtäkkiä hän seisahtui Viljon eteen ja kysyi:
— Entä Marketta, miten hän voi?