Viljo ei käsittänyt, miten Pentillä oli mieltä tässä jyryssä, johon kaikki aistimet hukkuivat, yhä kotikuulumisia kysellä. Hänelle selvisi sentään, että suuri levottomuus hänen toveriaan jäyti, ja hän vastasi, rohkaisten:
— Terveempi jo on. Luullaan sen siitä vielä kostuvan…
Mutta tuskin oli hän sen saanut sanotuksi, kun hän tunsi lentävänsä pitkän matkan päähän ja sora täytti hänen suunsa ja silmänsä. Vihollisen laukaus oli särkenyt kappaleen rintavarustusta ja viskannut siitä repimiään kiviä ja savipaloja toverusten kasvoille. Pentiltäkin oli sytytin pudonnut kädestä ja kotvasen hänkin siinä syleskeli ja varisti soraa tukastaan.
Mutta pianpa hän taas pisti kypärähatun päähänsä, kiirehtien sytyttämään tuohustaan muurinkupeella palavasta hiiloksesta. Ja kun hän nyt tähtäsi ja laukasi sitä laukasemistaan, niin repäsevältä, riemuavalta soitolta hänestä jo tuntui tulikirnujen ulvonta; melkeinpä oli hänellä halu hihkaista laukaustensa sekaan.
Mieli oli nyt taas miehellä reipas ja toivehikas. Nyt oli Pentti mietteissään päässyt varmaksi siitäkin, että turhaan se on rauennut Kosoisen kosto. Loppuu se kerran tämäkin tohina ja sitten… niin sitten suoritetaan ne luvatut lunnaat ja siitä alkaa elämä taas uusilta raiteilta…!
Kaukaa Mustainveljesten luostarin luota kuului väkirynnäkköön käyneiden vihollisten huutoja. Heidän vaskitorvensa pärisivät niin riettaan raikuvasti tykinpaukkeen seasta, että vanhat linnannihditkin kääntyivät sitä huolella kuuntelemaan. Mutta Penttiä se ei huolettanut; hetkeäkään hän ei uskonut vihollisten pääsevän kaupunkiin. Rynnätkööt, rämiskööt, riehukoot, kyllä se kestetään, niin hoki hän itselleen, täyttäen putkensa ja laukaisten sitä, sillaikaa kun päivä kului iltaa kohti ja taukoamaton taistelu jatkui umpeen saarretun Viipurin jokaisella kulmalla.
* * * * *
Iltahämärässä pommitus vähitellen hiljeni. Venäläiset olivat ilmeisesti turhaan yrittäneet tulisella ammunnallaan kokonaan hölmistyttää viipurilaisia. Tuimimman tulensa he kohdistivat Munkkiportin torniin, jonka ampuivatkin vialle, ja sitä kohti he sitten illan suussa suuntasivat väkirynnäkkönsä. Mutta Winholt ja Posse olivat pitäneet varansa ja heidän tykkinsä lakasivat rivittäin kumoon ryntääviä sekä ratsu- että jalkajoukkoja. Vaikka uusia laumoja herkeämättä kasvoi kaatuneiden tilalle ja sankkoja parvia viskautui vallihautaankin, niin harvat siitä yli kahlasivat. Kuumaksi tämä kauan kestänyt taistelu kuitenkin kävi puolustajain harvalukuisille riveille, joihin ei ollut varaa tuoda uutta väkeä väsyneiden sijaan.
Onneksi esti pimeä venäläisiä uudistamasta hyökkäystään, — liian myöhään päivällä olivat viholliset tänään, kiertäjäin viipymisen vuoksi, alottaneet ammuntansa. Mutta hikisinä, pölyisinä ja uupuneina palasivat suomalaiset pimeän tullen puolustusasemiltaan, eivätkä heidän päällikkönsä, verkalleen pimeän kaupungin läpi linnaan astuessaan, voineet olla ajattelematta, mitenkähän tänään olisi käynyt, jos päivää olisi jatkunut pitemmälle. Ja huomenna alkaa uusi päivä taas…
Muurien ulkokupeilla ahersivat Winholtin palkkasoturit talonpoikain avulla ääneti kuin muurahaiset, korjaten ammunnan aiheuttamia vammoja. Muurien sisäpuolella taas kulkivat luostarien pitkämekkoiset veljet jakaen hostia-astiastaan viimeistä ateriaa kuolevaisille ja kantaen haavoittuneita hoidettaviksi. Kun tällainen saattue ihan pimeässä kulki muurinsarven ohi, kääntyivät siinä valvovat vartijat päin, polvistuivat ja tekivät ristinmerkin. Ja hiljainen virren hyminä kuului tulettomilta kujilta, kun paareja kantava saattue toisensa perästä sinne haipui.