Hänen äänestään oli nyt leikki poissa; mutta levottomuuttakaan siitä ei soinut, miehen itsetietoista päättäväisyyttä vain.
— Kunnollisen tulikasteen saat sinäkin, härkäpoika, virkkoi Pentti toverilleen, kun he, keskustornista laskeuduttuaan, jatkoivat kävelyään muurin kuvetta etelään päin. He astuivat nyt Munkkiportin tornille, joka sekin oli pahasti rouhittu, mutta jonka laelta välkkyivät Tönne Eerikinpojan valppaiden miesten vaskiset kypärät. — Sitä kastettani jo ikävöin, vastasi Evert malttamatonna, koettaen reippaasti heiluttaa oikeaa kättään, joka vielä oli siteen jäleltä vähän kankea.
Vaan päivä oli jo puolessa ja nuorukaiset, joilla oli yövartio edessä, kääntyivät nyt mustainveljesten puoleksi suistuneen luostarin ohi oikaisemaan kaupungin läpi linnaan, jossa heidän ennen illan tuloa oli murkinoitava ja levättävä. Ilma oli aamusta asti pureutunut kylmäksi, pikkupakkaseksi. Se oli vihdoinkin kuivannut maasta märän, vetelän syyssohjun ja ne katurapakot, joiden yli he harppasivat, olivat jo hienossa jäässä. Raunioiden alasista kellareista, joissa kaupunkilaisista melkoinen osa nyt, talojen suistuttua, piti asuntoa, lehahti lämmin ilma vastaan paksuna, valkoisena huuruna, ja kovettunut maa kumahteli askeleiden alla.
Hirsikasain ja kiukaanraunioiden lomitse kiertelivät nuorukaiset raatihuoneen mäelle, oikastakseen sen pienen torin poikki, jonka keskessä oli kaupungin suuri vaaka. Vanha, korkeakattoinen raatihuone, joka oli rakennettu suurista, jykeistä kivistä, oli vielä ihan ehyenä pystyssä ja sen edustalla tungeksi taas kerjäläisjoukko kärttäen almuja, joita sieltä silloin tällöin oli nälkiintyneille annettu, vaikka kerta kerralta yhä pienempi annos. Mutta torille ehdittyään nuorukaiset pysähtyivät: Siellä oli nyt väkeä tavallista enemmän vaa'an ja raatihuoneen korkeiden kivirappusten välissä. Se oli surkastunutta joukkoa, enimmäkseen naisia, jotka tungeskelivat toistensa ja lastensakin edelle. Heidän silmissään kiilui toivottomuuteen kiihtyneen intohimon kekäle, heidän tajunnastaan oli ilmeisesti hälvennyt kaikki se yleinen huoli, joka nyt Viipuria painosti: vihollinen, piiritys, kuolemanvaara, kaikki. Jälellä oli vain yksi ainoa tunne: jäytävä nälkä ja tarve saada se tyydytetyksi. Siksi he, vaikka heikkoina ja huojuvina, väkijoukossa ponnistelivat terävin kyynärpäin eteenpäin, yhäti hiljaa valitellen:
— Leipää, antakaa leipää!
— Teillä on ruokaa… antakaa!
— Pivollinen jauhoja vain!
Yhä lähennellen tuo uikuttava joukko piiritti raatihuoneen portailla seisovia herroja, jotka eivät kuitenkaan heidän huutojaan näyttäneet kuuntelevan. Eikä näihin kärkkyjiin kiinnittänyt huomiotaan se muukaan rahvas, jota nyt joka taholta torille kokoontui. Siellä raatihuoneen portailla, johon Knut Possekin linnasta tullen riensi kiireisin askelin, näytti nyt tapahtuvan jotakin merkillisempää, ja se huomio juuri pysähdytti Munkkiportilta tulevat nuorukaisetkin. Aatelisherrat seisoivat siellä pitkäveteisessä, neuvottomassa keskustelussa, ja siihen neuvotteluun ottivat osaa paitsi raadin miehet myöskin Viipurin kirkkoherra, mestari Dothlaeus sekä mustainveljesten guardiaani, Tapani Laurinpoika, vanha, sitkeännäköinen munkki.
— Siellä on nyt puhe muustakin kuin nälästä, virkkoi Evert, hetkisen tuota neuvottelua katseltuaan.
— Siellä on joku outo mies, jota en ennen ole täällä nähnyt, — tuo nahkahaarniskainen, niin vastasi Pentti. — Tule, tunkeutukaamme lähemmäs kuulemaan.