Mutta hänen orpanansa pormestari, joka oli elävä käytännön mies, ajatteli heti sotaväenmajoitusta sekä porvaristolleen tulevaa rasitusta, ja iski pahaa aavistaen siihen kysymykseen:
— Ja missä se sotaväki sillaikaa elätetään?
— Majoitetaan se tänne Turkuun ja sen ympäristöön, pappiloihin ja kartanoihin.
Steen Sture puhui kylmällä, varmalla äänellä, niinkuin ainakin käskemään tottunut mies. Mutta hänen äänessään oli samalla jotakin levotontakin. Hän luki ympärillään istuvain kasvoista hämmästystä ja suuttumusta, näki heidän vaihtavan keskenään kysyviä katseita, eikä hän tuntenut itseään täysin varustautuneeksi näihin kysymyksiin vastaamaan. Steen-herra näet ymmärsi hyvin, mitä nuo sanattomiksi käyneet miehet toisiltaan kysyivät: Eikö ole vielä kylliksi siinä, että hallitus on viivyttänyt apujoukkojen lähettämistä, eikö siinäkään, että se vähäinen väki, joka vihdoin tuodaan, saapuu avuttomassa tilassa perille? Tätäkään apujoukkoa ei siis nyt lähetetä vihollista vastaan, vaan sekin majoitetaan köyhtyneeseen maakuntaan…!
Yksin tyynimielisen piispankin leveillä kasvoilla värähtivät paksut poskilihakset, ja valtionhoitajasta näytti kuin olisi hän puraissut hammastaan, ennenkuin lausui kiihtyneellä äänellä:
— Varattomat ovat nyt Suomen pappilatkin majoitusväkeä elättämään — Viipurin auttamiseen olemme jo kaikkemme uhranneet. Toivoimme teiltä, herra Steen, toisenlaista apua, kuin uutta majoitusrasitusta, — ja toivoimme sitä apua ajoissa!
Jo liikahti Steen ilmeisesti kärsimättömänä penkillä ja siirtyi hiukan loitommas piispasta. Hän oli nostanut tupessa olevan miekkansa, joka villavaipan alla tuntui kankealta, pöydälle ja kiilloitteli siinä nyt hihallaan kahvanpäässä olevaa kullattua palloa. Siitä etukumarasta asennostaan hän karkeaksi painuneella äänellä, mutta edelleen kylmäverisesti, puhui:
— Teillä on, Maunu-piispa, omituinen, itseotetulla oikeudella käytetty nuhteleva tapa puhua meidän toimistamme… puhua ja kirjoittaa. Mitä te vaaditte? Minulle on kansa antanut raskaan velvollisuuden vastata Ruotsin hallituksesta näinä levottomina aikoina, mutta minulle ei ole annettu valtaa komentaa ruttotautia eikä luonnon rajumyrskyjä. Meillä on ollut tekemistä tarpeeksi asetellessamme siellä kotona toisenlaisia myrskyjä, jotka valtakuntaa särkevät!
Vasta nyt puhuessaan valtionhoitaja näytti lämpenevän sekä mieleltään että ruumiiltaan. Hänen kasvoillensa kohosi punerrus, osaksi ehkä tuosta väkevästä yskän juomasta, mutta etupäässä kai suuttumuksesta. Olihan kuulumatonta röyhkeyttä, että häntä kaikkien vastoinkäymistensä lisäksi täällä vielä moitittiin. Ja yhä enemmän kiivastuen hän jatkoi:
— Viime talvena tekin, Maunu Särkilahti, allekirjoititte vaatimuksen minun syrjäyttämisestäni valtionhoitajan toimesta. Se kirje on minulla hyvin muistissani. Teille olisi kai joku toinen herra mieluisampi, mutta se mieli nyt ei ollut Ruotsin valtiopäivillä. Siksi olen minä kaikesta huolimatta nyt esimiehenne täällä, enkä jokaisen kirjatoukan toruttavana!