— Niitä juuri, — heidät olet siis nähnyt. Missä, sano!
— Laatokalla, Pirtolan perevaarassa. Siinä kylässä elävät Kosoiset. — Äijä kuiskasi sen suhauttamalla, mutta niin tuttu oli tämä nimi savolaisille, että lähinnä seisovat sen kuultuaan korvansa heristivät. Kosoinen oli nimeltään se karjalaisten pelätyin päällikkö, joka aina kuin varas yöllä äkkiarvaamatta johti miehensä heidän kyliinsä.
— Kosoinenko, huudahtivat he. — Mitä hänestä? — Velho kävi sotkemaan pois asian eikä sen enempää kysyjille kertonut. Mutta Pentti ravisti häntä hänen hennoista hartioistaan ja virkkoi:
— Pirtolan, sanot… Mutta muista, jos valehtelit, niin sinut vielä tapaan!
Kun Hämeen miehet vähäistä myöhemmin, salmen yli Kyrönsaareen soudettuaan, nousivat rannasta linnaan päin, oli heidän kasvoillaan luja ja päättäväinen ilme. He olivat nyt selvillä siitä, että aika oli tullut heidän linnasta lähteä, yksinpä Hintsakin polki rautarohkeana jalkaansa kallioon ja kehui:
— Yhden kylän me kuritamme vaikka neljän miehen, — milloin soudetaan pojat?
Mutta Pentti Heinonpoika astui suoraan linnanpäällikön tupaan ja kävi
Kylliäiselle vakavana ja juhlallisena kertomaan markkinakuulemiaan.
— Savolaisia ei pidätä enää mikään, vakuutti hän. — Ja me lähdemme heidän mukaansa. Kylliksi on jo linnassa viruttu!
Mutta hämmästyipä hän aika lailla, kun Kylliäinen hänen kiihkeään puheeseensa aivan rauhallisesti vastasi:
— Menkää!