Ja nousten selustapenkiltään leveä linnanherra tuokion kuluttua lisäsi:
— Kaikkien pyhien nimessä, pankaamme siis partioretki toimeen, niin että rajantakaisille tulee asiata kotiinsa!
— Suostutte siis? kysyi Pentti nyt vallan ällistyneenä.
Palavin silmin astui Kylliäinen Pentin eteen ja puhui:
— Etkö luule minun vanhojen sissiverieni noista ärsytyksistä kuohahtaneen! Virallisesti on kyllä vielä olevinaan rauha Ruotsin ja Novgorodin välillä, ja sitä en minä ruunun edustajana saa rikkoa…
— Mutta venäläiset rikkovat sen joka vuosi ja yhä rohkeammin, kun sen iltikseen saavat tehdä, — pisti Pentti väliin.
— Niin tekevät. Nyt ei enää riitä yksi ruotu lauttakunnan suojaksi ja jos tänään ajat häärijät tiehensä, niin parveilevat he täällä ensi viikolla taas. Niin ei voi jatkua, se on totta. Siksi: oli menneeksi!
— Kuritetaan vainolaisia siellä, missä heidät löydetään omilla kylillään, ja niin, että ainakin hetkeksi tottelevat.
Näin intoili Pentti. Mutta Kylliäinen jatkoi:
— Lähtekää siis retkelle, parikymmentä nihtiä saatte linnasta mukaanne kantaväeksi, kerätkää talonpoikia lisäksi niin paljo kuin tahdotte. Mutta minä jään tänne Olavinlinnaa vartioimaan. Sen säilyminen on kuitenkin pääasia.