Polku laskeusi sumujärveen ja kohosi taas uudelleen harjulle. Mutta vihdoin pysähtyivät oppaat metsäisen mäen kupeelle, ja siihen koivikon siimekseen he vähitellen keräsivät miehensä. Aamuyön kuulakkaassa valossa leveni siitä katsojan eteen laaja, alava maisema tummana ja kylmänkankeana. Maiseman katkasi harmajalta kimalteleva järvi ja siitä kapeana vyönä polvehtiva joki. Rannoilla oli vankka viljelys, laajat heinämaat ja pitkät ruishalmeet. Mutta joen niskassa järven rannalla oli tiheään rakennettu kylä, talo talon vieressä, ja mastoniekkavenheitä oli talojen alla paljon, — siinä Liikolan kauppakylä rauhallisena nukkui, hävityksensä hetkeä aavistamatta. Kylä oli rakennettu vuoren juurelle, joka pystyrinteisenä kohosi sen takaa ja jonka huipulla näkyi kivinen varustus. Siinä oli ennen ollut linna, johon näiden kylien asukkaat olivat levottomina aikoina paenneet ja jossa aika-ajoin oli sotaväkeäkin pidetty. Mutta nyt oli autiona Liikolan vanha linna, suojattomina sen alaiset kylät. Partiojoukon johtajat olivat lähettäneet miehiä etukäteen keräämään venheitä joenniskaan; he odottelivat nyt viimeisten jälkijoukkojensa saapumista salolta. Hetkisen siinä siis miesjoukko henkäsi, niinkuin ahmakin jännittää jäntereensä, ennenkuin se puusta viskautuu naavoja jyrsivän poron kurkkuun.
Punahohteisena nousi kesäpäivän sarastus verkalleen itäisten vaarojen takaa ja käki kukahti lehdossa aamua tervehtien. Silloin laskeutui mustapintainen miesjoukko yönkosteaa sammalrinnettä alaspäin, laskeutui ääneti, hiipien, mutta askel askeleelta yhä kasvavalla kiireellä.
* * * * *
Kun päivän kehä oli ehtinyt nousta vuorten päällitse lämmittämään yölevostaan heräävää luontoa, silloin oli jo hävitys kohdannut Liikolan kauppakylää ja sieltä nousivat jo ensimäiset savupatsaat. Pitkiin aikoihin ei ollut mikään vihollinen vieraillut Laatokan rantakylissä. Yllättäen tapasi senvuoksi nyt nukkuvan yhteiskunnan vaino ja kosto. Uhmaten ryösteli siellä savolaisten pääjoukko taloja ja tavara-aittoja Helylänjoen rannalla. Mutta etummaiset partiolaiset olivat jo edenneet merenrannalle asti, kallioisen Kellomaniemen kyliin, joista asukkaat henkensä hädässä pakenivat minne kerkesivät, jättäen kotinsa vieraitten saaliiksi.
Aukean Leppäselän rannalla seisoi miesjoukko ulapalle silmäillen. Oli kyllin ryöstettäviä taloja lahden molemmilla rannoilla, mutta heidän himoitsevat katseensa ulontuivat sittenkin järventakaiselle törmälle, jossa he näkivät kirkon ympärillä suuremman kylän ja arvasivat rikkaimman asutuksen olevan.
— Tuo Rantoilan kylä on näiden seutujen pääpaikka, kertoi miesjoukossa joku, joka oli ennenkin matkaillut Laatokan mailla.
— Siellähän niillä näkyy olevan kirkkokin, huomautti toinen.
— Sen kuuluvat sinne rakentaneen Valamon saaresta saapuneet erakko veljet. Siellä oli silloin ollut karjalaisten uhrilehto, mutta pyhät miehet ajoivat vihkivedellä pakanahenget sieltä pois, selän yli olivat ajaneet juuri tähän lahteen, jota he nyt pirun lahdeksi sanovatkin.
— Pitäisi meidän viedä pirut sinne nyt takaisin, — veisteli joku jumalaton joukossa, — kun olisi venheitä!
— Tuolta soutaa muuan haapio, — hei mies! Rantaa pitkin soutikin lahdenpohjasta tuleva pikkuvene juuri sitä kallionientä kohden, jossa miesjoukko seisoi. Pian he tunsivat soutajankin: se oli Ilvesmäen Hintsa, joka rantapensaita koluten vihdoin oli löytänyt aluksen. Mutta vesirajaan, venheen luo, astuivat toveriaan odottavat hämäläiset, ja Pentti virkahti Savon miehille: