— Tällä venheellä lähdetään muille matkoille. Mutta tuosta salmen ylihän näyttää tie käyvän kirkkosaareen.
— Koetetaan siis sieltä…
Miesjoukko läksi poukamaa kiertämään, mutta Hintsan venheeseen astuivat hämäläiset, vieden siihen mukanaan karjalaisen nuorukaisen, jonka he olivat pysähdyttäneet ja ottaneet oppaakseen. Ja nopeasti kiiti pian keveä alus kapeita salmivesiä, joiden rannat olivat jylhä vuoriset ja jyrkät. Vuorten lomissa oli kyllä lehtorinteisiä lahtia, joiden pohjalta vilahti vihanta nurmiranta, — siinä arvasivat miehet kylänkin olevan vieressä, — mutta ohi he soutivat niistä kyläpaikoista. Eikä heidän venheessään monta sanaa puhuttu. Lyhyeen kysyi perämies matkan suuntaa oppaalta, joka peljästyksissään sen vain kädellään viittasi. Mutta mieli oli miehillä pingoittunut. Rautaisina puristivat heidän sormensa airoa ja vakava oli ilme heidän kasvoissaan, kun he katselivat noita outoja maisemia.
Soudettiin poikki suurten selkäin, joihin aavan Laatokan laidaton ulappa ajoi korkeita, hyrskypäitä aaltoja. Mutta selän takaa aukeni taas salmi ja sen poukamassa näkyi halmemaiden keskellä pieni, harmaja kylä.
— Tässäkö? kysyi Pentti perästä.
Oppaan katse ilmaisi, että siinä oli matkan määrä. Venhevalkama oli vähän syvemmällä perukassa, mutta Pentti laski pajukkoon törmän alle.
— Ensiksi kyselemme asiatamme rauhan miehinä, virkkoi hän rannalle noustessaan.
— Mutta sitten kostetaan, vastasi Manu, ja käheältä sorahti hänen äänensä.
Päivä oli jo puolille ehtinyt, kun miehet nousivat törmälle venheestään, johon oppaansa kytkivät. Kylän kolmesta talosta näkyi väki olevan ulkotöissä; ainoastaan lapsia ja joku tihrusilmä akka tavattiin pihatolla. Akka vastasi vihaisena kierrellen ja kiellellen, kun he tiedustelivat Suomesta tuotuja sota-orjia. He kävivät senvuoksi itse tutkimaan tupia ja aittoja, mutta oman puolensa pukuakaan he eivät löytäneet.
— Taisi pettää meidät Karjalan velho, virkkoi Manu, kun he jälleen seisahtuivat alimmaisen talon pihalle.