— Jos petti, niin tavatessani hänet tapan, vastasi Pentti kiukuissaan. Mutta hän kävi vieläkin tihrusilmää tiukkaamaan:
— Missä on talonväki?
— Huhtaniityllä ollaan, illaksi tulevat…
— Sitä minä en odota, virkkoi Manu. Ja akkaa käsipuolesta puistellen hän ärjäsi:
— Mikä näistä on Kosoisen talo? Hä? Etkö vastaa? No, nuotion teen niistä kaikista…
Hän ryhtyi sanojaan toteuttamaan. Ja nopeasti syttyi tuli pahnoihin ja niistä päivän paahtamiin heinähirsiin. Synkästi akka sadatteli ja haikeasti ulisten pakenivat lapset aholle.
Mutta jopa oli sana juoksutettu kylän miehille siitä, mitä vieraita nyt taloissa liikkuu. Metsän rinnasta rupesi vilahtamaan harmaita mekkoja; niitä sakoi kujalle ja kesantoaidan taa. Karkeita, uhkaavia kirouksia lähti sieltä kuulumaan, ja niihin sekaantui pian naisten hätäisiä huutoja.
Hämäläiset seisoivat hetkisen neuvotellen sytyttämänsä pirtin kupeella. Heillä ei ollut enää toivoa saavuttaa sitä päätarkoitustaan, jota varten he olivat retkelle lähteneet: ne naiset, joita he hakivat, eivät nähtävästi olleet enää täällä, päättivät he, ja he lähtivät allapäin peräytymään rantaan päin. Mutta siitä nousi rohkeus ja into kylän miehillä. He olivat aluksi vieraita vain etäältä pälyneet, heidän lukumääräänsä arvaamatta, mutta nyt he hyökkäsivät peräytyviä kohti, kenellä kirves, kenellä viikate aseenaan. Ja pitkä, roteva karjalainen, jolla oli vaskitettu vyö piikkoispaitansa päällä ja joka kiukkuisena heilutti kirvestään, niin että ruskea tukka hulmusi, hän juoksi miesjoukon etunenässä väistyviä kohti, huutaen:
— Vai naisten hakijoita te olette; kyllä me teille niiltä terveiset tuomme!
Ja hänen kintereillään juoksevat miehetkin säestivät: