— Sitä se onkin alituista ryöstämistä ja hävittämistä edestakaisin.
Miten voisikaan rauha säilyä!
Nämä puheet panivat Pentin heristämään korviaan, ja pian hän jo pakinaan puuttuen huudahti:
— Ette täällä tiedä, mitä ne ovat kärsineet, jotka viime keväänä vihdoin läksivät kostoretkelle. Olisipa ihme, ellei roistotöiden tekijöitä edes saisi kurittaa!
— Oikein puhuttu! Taisit olla itse mukana! Terveeksesi, tervakoura!
Niin huudahtelivat asemiehet, kehuen savolaisten retkeä miesten teoksi. Mutta väittelyä jatkui vielä siitä savolaisten partioretkestä ja eräs porvareista selitti:
— Kurin ne ryöstäjät kyllä tarvitsevat; täälläkin ovat Jääsken kylät yhtä autioina kuin savolaisten. Mutta meille porvareille nuo rajakahakat ovat turmioksi. Te hävitätte Laatokan rantoja, — taas tulee kosto meidän rannoille, — kuka silloin kykenee kaupastaan elämään? Ennen matkustin minäkin joka kesä Syvärinsuulle, toin sieltä turkiksia ja möin niitä hansalaisille; nyt on se kauppatie poikki, — ei muuta kuin pane hampaasi naulaan!
— Eikähän ryöstetty talonpoika enää kykene suolanelikkoakaan ostamaan, — mistä elät? — niin säesti suolasaksa.
Järkeähän he tuntuivat puhuvan. Mutta Pentti kivahti kuumenneena vastaan:
— Vikapa onkin siinä, että on annettu rajantakaisten täällä iltikseen ryöstellä ja on kostettu liian vähän.
Mutta se väittely katkesi siihen. Juomarahvas jäi näet katsomaan kahta outoa, kirjavapukuista ratsumiestä, jotka nyt likomärkinä astuivat kellariin ja joilla näytti olevan suuri jano. Kerrottiin heidän olevan juurikään Ruotsista saapuneita airueita, jotka kirkkoon olivat valtionhoitajalle kirjeensä toimittaneet. Mutta turhaan viipurilaiset koettivat udella heiltä uutisia. Ja hetken kuluttua kuului kiltan ovelta huuto: