— Valtionhoitaja ja koko juhlarahvas lähtee kirkosta!
Oluenjuojat siemasivat sarkkansa pohjaan ja kiirehtivät ulos tuota ylhäistä saattokulkuetta katsomaan. Sade oli lakannut, ilma oli taas raitis ja puhdas, haihtuneet olivat sekä ukkospilvet että ummehtuneiden kujien lemut. Rauhallisena seisoi äsken niin säikähtynyt rahvas taas kirkkomäellä katsellen, kuinka juhlayleisö lappoi ulos vihitystä pyhätöstä.
Etummaisina kävelivät kirkon alttaripapit ja Viipurin molempain luostarien veljekset, päälaelta ajetut avopäiset vaippamiehet, harmajat ja mustat, suitsutusastioita heilutellen. Kirkko oli näet siunattava ulkopuoleltakin ja sitä he nyt lähtivät kiertämään. Viipurin kirkkoherran, mestari Dothlaeuksen, ja hänen apupappiensa kintereillä asteli kuoripoikain valkoinen lauma, mutta niiden jälestä käveli kanunkiensa seuraamana Maunu-piispa suoraselkäisenä ja ryhdikkäänä, kullalta kimaltelevassa, maata laahustavassa viitassaan. Häneen kirkkorahvaan katseet hartaimmin kiintyivät, monet polvistuivatkin hänen astuessaan ohitse.
Mutta tätä papillista saattuetta seurasi maallisten ylimysten loistava parvi, — valtionhoitaja Steen Sture kahta askelta toisista edellä. Hän oli noin viidenkymmenenvuotias, matalahko mies, ja kun hänellä oli heikot silmät, käytti hän viheriää varjostinta, joka peitti ison osan hänen kasvoistaan. Erittäin mahtavaa vaikutusta hän ei siten tehnyt, vaikka hän kulkikin nahkasilla reunustetussa ritarinviitassa ja kultasolkihatussa. Hänen astuntansa oli hiukan levotonta; ihan kirkon edustalla hän pysähtyi antamaan joitakin käskyjä eräälle ruotsalaiselle saattomiehelleen, joka rivistä poistuen heti kiirehti rantaan päin.
Sillävälin ehti valtionhoitajan rinnalle kaksi ritaria. Toisella heistä oli karkea ja harmahtanut lyhyt poskiparta, ja harmahtavat olivat ne tukan tupsutkin, jotka ohimoilla kihertyivät. Mutta hänen kasvonsa olivat verevät ja eloisat ja hän tapaili tuontuostakin kädellään sotilasmekkonsa kuvetta, — hän oli nähtävästi tottunut nojaamaan kättään miekankahvaan, mutta kirkkoon mennessä olivat aseet olleet kotiin jätettävät. Viipurilaiset supattivat keskenään tämän soturin ohikulkiessa; he näyttivät hänet hyvin tuntevan. Se olikin heidän entinen suosittu ja kaivattu linnanherransa, Knut Posse, joka muutamain vuosien poissaolon jälkeen taas oli saapunut Viipuriin. Tuo toinen, hänen rinnallaan hienossa samettipuvussa kävelevä, kalpea, hoikkaluinen herra sitä vastoin oli useimmille outo, vaikka hän jo pari vuotta oli isännöinyt Torkkelin linnassa. Sillä harvoin oli nykyinen linnanherra, Niilo Eerikinpoika Gyllenstjerna, näyttäytynyt ulkosalla; hän kuului olevan kivuloinen, heikkoverinen herra, jota pitkä jumalanpalvelus nytkin näkyi rasittaneen.
— Tämä hento mieskö se on linnanherra? kysyi Pentti toveriltaan. Pentti oli jo muutamia päiviä linnassa asunut sen päällikköä näkemättä.
— Niin on, vastasi Evert. — Hän on ylhäistä sukua, kuningas Kaarlo
Knuutinpojan tyttärenpoika.
— Siitä on isäni kertonut, Viipurissa kuuluu hän syntyneenkin. —
Entä nuo kaksi siinä jälessä, pieni ja suuri?
— Nehän ovat Suomen molemmat laamannit. Tuo pitkä, korkeaotsainen on Klaus Henrikinpoika, Hornien sukua, ja tämä kääpiö, jolla ovat kuin linnun kasvot, hän on piispavainajan veljenpoika, Bitzien sukua, se on kipakka herra.
Nämä, samoinkuin useat muut Suomen aateliset, jotka tässä saattokulussa astelivat, olivat viipurilaisille tuttuja miehiä, sillä usein olivat he viime vuosina, sodan uhatessa, aseväkineen siellä oleskelleet. Niinpä olivat porvarien mielikkejä nuo laamannien kintereillä kulkevat iloiset Frille-veljekset, joita Höyhenhatuiksi sanottiin, heillä kun molemmilla aina oli keltaiset sulat hatuissaan. He olivat herkät tappeluun ja herkät juomaan ja aina he kulkivat yhdessä, joko sitten sodan tai rauhan retkillä. Mutta viipurittarien varsinainen suosikki oli sittenkin tuo veljesten rinnalla astuva, roteva ritari Tönne Eerikinpoika, Viipurin entisen, jäntevän käskynhaltijan ja sen muurittajan, Eerikki Akselinpoika Totten uljasryhtinen poika. Hänellä oli läänityksenä Raasepori, mutta hän viihtyi parhaiten aseväkineen Viipurissa, jossa hänen lapsuudenmuistonsa olivat. Tönne-herra rakasti komeutta; hopealta kimalsi nytkin hänen väljä, leveä vyönsä, josta riippui kiiltokivillä kirjailtu massi ja jonka pää roikkui pitkälle alas uumenilta. Paljo oli se mies tuottanut iloa jos itkuakin Viipurin naisille.