Mutta olipa saattokulussa viipurilaisille outojakin herroja, kuten Steen Sturen ruotsalaiseen seurueeseen kuuluvia, joille vanha linnanvouti Pietari Degen, Evertin isä, nyt piti seuraa. Mutta taas tuli tuttua väkeä: Viipurin pormestarit tummanpunaisissa virkaviitoissaan, porvariston edustajat silkkipukuisine naisineen, raatimiehet ja kirjurit, ja kauppiaita, saksalaisia ja suomalaisia, tuli pitkä jono.
Saattue teki kierroksen kirkon ympäri ja suuntausi sitten linnaan päin, muun yleisön sitä seuratessa. Mutta sillankorvassa valtionhoitaja hyvästeli porvariston ja papiston edustajia ja kiirehti linnaan, johon ylimysherrat ja vähän myöhemmin piispakin häntä seurasivat.
* * * * *
Pentti Heinonpoika pysähtyi sillalle. Hän silmäili selälle, jossa laivain alempiin raakapuihin nyt purjeita vedettiin, ja kävi levottomaksi.
— Laittautuvatko laivat jo lähtöön? kysyi hän toveriltaan.
— Taitavat vain purjeita kuivata, vastasi Evert.
— Mene tiedä, — näethän, laivamiehet soutavat sinne rannalta ja laivaportaita lasketaan alas. Valtionhoitaja aikoo ehkä matkustaa. Joudu, minun täytyy sitä ennen saada tavata isääsi!
Huolenalainen ilme kasvoillaan kiirehti nuorukainen linnaan. Ja hetkeä myöhemmin kertoi Pentti Viipurin linnan matalassa voudinrakennuksessa vanhalle Pietari-voudille huoliaan näkemäinsä oireiden johdosta ja sen tehtävän onnistumisesta, jota varten hänet oli Savonlinnasta pantu asialle. Savolaiset olivat partioretkeltään tuoneet Olavinlinnaan joukon karjalaisia naisia, saadakseen niillä omat naisensa vaihdetuiksi vihollismaasta pois. Mutta Kylliäinen ei ruvennut niitä linnassaan kauan elättämään ja sitävarten oli hän lähettänyt Pentin Viipuriin pyytämään, että viranomaisten välityksellä pantaisiin toimeen vankienvaihto, niinkuin joskus ennenkin oli tapahtunut. Tämän asiansa oli Pentti jo ennen esittänyt voudille, mutta nyt hän oli levoton, miten hänen tehtävänsä käy, jos valtionhoitaja yhtäkkiä ja kesken kaiken purjehtii Viipurista pois. Hänen piti ehdottomasti saada Steen-herran suostumus tuohon vaihtoon. Näin hän melkein hätäisesti Pietari-voudille puhui.
Tämä tahtoi kernaasti auttaa nuorta sukulaistaan. Mutta se ilmeinen levottomuus, jolla nuori mies tätä naisvankien vaihtamista ajoi, se Degen-ukkoa kuitenkin hiukan huvitti; hän vainusi siitä mieskohtaisempaakin harrastusta. Puoleksi epäillen, puoleksi naureskellen, hän nyt senvuoksi nuorukaiselta kysyi:
— Kuule Pentti, tuo vankijuttu sinua kovasti huolettaa ja kiinnittää.