— Olen sen asian saanut suoritettavakseni…
— Elä vain kiertele, sano suoraan, onko sinulla, nuorukainen, joku omainen siellä vankien joukossa, joku tuttava…?
— Taikka morsian? täydensi Evert, joka oli seurannut toveriaan isänsä luo.
— Niin, kerro pois, sitten nähdään, mitä voimme tehdä.
Pentti ei ollut aikonut siitä yksityisestä asiastaan, joka hänet ensiksi oli ajanut Sysikorvesta Karjalan maille ja vihdoin tuonut Savonlinnasta Viipuriin, mitään kertoa. Mutta nyt ei auttanut, — hänen täytyi tunnustaa sukulaisilleen, ettei hän ollutkaan yksinomaan Kylliäisen asioilla. Hänen täytyi samalla kertoa tarkempaan äskeinen Karjalanmatkansakin, kertoa taistelusta Pirtolan rannalla ja tytöstä, jota hän oli lähtenyt pelastamaan, jonka hän jo oli nähnytkin, mutta jota hän ei ollut saanut mukaansa. Siksi yritti hän nyt toista keinoa, jonka Kylliäinen oli hänelle neuvonut, saadakseen Lauri-ukolle antamansa lupauksen täytetyksi.
— Ja siksi oikeastaan kuljet näillä retkillä, täydensi Pietari, jo yskän ymmärtäen.
— Siksi olen nyt täällä!
Pentti lausui näin ääneensä sen, mitä hän ei aina ollut tahtonut itselleenkään tunnustaa. Usein oli hän koettanut kuvitella retkeään seikkailuksi, sattumaksi… eihän hän tosissaan ollut niin pikeentynyt tuohon salopirtin tyttöön, että olisi yksin siitä syystä lähtenyt näille maailmanmatkoille. Mutta samalla oli hän aina tuntenut, että juuri nämä matkat ja ponnistukset ne olivat hänet ikäänkuin kiinnittäneet Markettaan, jonka kuva yhä useammin asui hänen mielessään ja jonka hätääntynyt orjankatse häntä seurasi Pirtolan pihalta asti. Nyt hän jo myönsi muillekin, että vain sitä tarkoitusta varten hän ponnisteli ja toimi. Uteleville hän selitti:
— Tahdon saada Marketan Karjalasta takaisin, sillä hän on morsiamekseni lupautunut.
Silloin Pietari-vanhus, mieleltään sulaneena ja vakavaksi käyneenä, vastasi: