— Se on oikeutesi, Pentti, ja velvollisuutesikin, — samallahan toimit monien muiden surevain hyväksi. Koetanpa auttaa sinua. Valtionhoitajalla on parastaikaa neuvottelu vaakunasalissa Suomen herrain kanssa. Olen juuri lähdössä sinne ja sinä seuraat minua. Ehkä saamme tilaisuuden puhua hänelle sanasen tästä sinunkin asiastasi.
Mutta nuori Evert, jonka katseessa vielä äsken oli ollut ilakoiva hymy, hän oli Pentin kertoessa vaiennut äänettömäksi. Pian oli hänen mielialansa vaihtunut kunnioitukseksi, sitten ihailuksi. Ja kun Pentti hetken kuluttua astui vanhuksen rinnalla pihalle, kävelläkseen korkeaan, umpinaiseen päärakennukseen, silloin he jo huomasivat Evertin linnan yrttitarhassa innokkaasti kertovan jotakin nuorelle, mustakulmaiselle immelle. Hän kertoi Pentin tarinaa, kuvaten sitä miehelle arvokkaaksi, kauniiksi teoksi, jota hän itse kadehti.
Vanhan Olavintornin suojat olivat vielä enimmäkseen samassa asussa, johon ne olivat muutetut Kaarlo Knuutinpojan aikana, joskin ajan hammas lähes puolen vuosisadan varrella jo paljon oli syönyt sitä loistoa, johon marski-vainaja oli rakastanut pukea ympäristönsä. Kuvioin maalatut holvikatot olivat savuttuneet, mustuneet olivat ne ritarikilvet, jotka hänen aikanaan hohtivat hirvensarvinaulain yläpuolelta ja haalenneet olivat seinäin korukuteiset verhot. Kaarlo Knuutinpojan aseveikko, Eerikki Akselinpoika Tott, joka hänen jälkeensä kauan oli Viipurin linnanherrana, oli rakentanut uusia torneja sen muurinkulmiin, oli linnassa niinkuin kaupungissakin pannut varustukset vahvaan kuntoon, mutta vähemmin oli hän välittänyt huoneiden hienoudesta ja puistikon kalalammikoista. Ja ne miehet, jotka olivat linnassa isännöineet Tottien jälkeen, olivat nekin olleet enemmän sotureita kuin hovimiehiä. Vanha, korkea vaakunasali, jonka peräseinällä nyt upeili Gyllenstjernan ylhäisen suvun kultatähtinen vaakuna, oli kumminkin, uusilla seinäverhoilla ja vanhoilla sukuhopeilla koristettuna, vielä hovihuoneen näköinen. Ja Sigrid rouva, Niilo Gyllenstjernan puoliso, oli myöskin nyt valtionhoitajan vierailun johdosta hohtaviksi kiilloittanut salin keskessä olevaan, mahtavaan holvikaton kannatinpatsaaseen kiinnitetyt, vanhat, ruostuneet entisten linnanherrain vaakunakilvetkin.
Täällä suuressa, viileässä ritarisalissa piti nyt jumalanpalveluksen jälkeen Ruotsin valtionhoitaja Steen Sture neuvottelua Suomen aateliston ja kirkon ylimpäin edustajain kanssa. Aika oli vakava. Kaikki merkit osottivat, että Moskovan suuriruhtinas tahtoi anastaa Suomea suuremman tai pienemmän osan haltuunsa. Jo parin viime vuosikymmenen varrella oli tämä vaatimus, jonka jo Novgorodin ruhtinaat perustivat Pähkinäsaaren rajakirjan sanamuotoon, ollut ilmeinen, mutta nyt vaati Moskovan voimakas suuriruhtinas Iivana, joka oli yhdistänyt Novgorodinkin maihinsa, tiukasti viidentoista peninkulman levyistä kaistaletta Savoa omakseen, siinä joukossa Savonlinnankin, ja sitäpaitsi koko pohjoisen Pohjanmaan. Noita maita, jotka asutuksen ja viljelyksen kautta olivat liitetyt ruotsinpuoleiseen Suomeen, ei tietysti voitu luovuttaa, ja niin oli riitaa jatkunut. Useita rajakokouksia oli pidetty, mutta kummaltakaan puolelta ei oltu peräydytty. Kiistakysymykset, joiden johdosta ilmisota jo monasti oli ollut syttymässä, olivat lyhytaikaisen välirauhan kautta aina lykätyt toistaiseksi. Viimeinen välirauha, joka oli tehty viideksi vuodeksi, oli nyt ensi marraskuussa loppuunkuluva.
Sitä koski neuvottelu. Huolella kysyivät herrat vaakunasalissa, niinkuin porvarit kiltoissaan, tuleeko silloin sota vai rauha. Sota, — vastasivat monet, viitaten useisiin merkkeihin, jotka osottivat suuriruhtinaan siihen valmistautuvan. Hän oli äsken Viipurin kohdalle, Suomenlahden etelärannalle, perustanut uuden linnan, jolle hän oli antanut oman nimensä ja joka uhkaili yhtä paljo Suomea kuin Viroa. Hänen tiedettiin myös neuvotelleen Tanskan kuninkaan kanssa yhteisestä hyökkäysliitosta Ruotsia vastaan. Ja ne hävitysretket, joita rajantakaiset karjalaiset viime vuosina olivat tehneet Peräpohjaan ja Savoon, ne olivat ilmeisesti tapahtuneet hallitusmiesten avulla. Syttyykö nyt ilmisota? Ruotsin puolella sitä ei toivottu, sillä siihen ei oltu varustauduttu, ja valtionhoitajan Novgorodiin lähettämät neuvottelijat olivat senvuoksi saaneet toimekseen ehdottaa välirauhan jatkamista. Mutta suostuuko suuriruhtinas enää siihen?
Niin kysellen odotettiin levottomina lähettilästen, Louhisaaren vanhan herran Jaakkima Flemingin ja Viipuriin sijoittuneen saksalaisen palkkaväkipäällikön, Hartwig Winholtin, palaamista. Mutta nyt oli mieliala linnan vaakunasalissa neuvottelevain herrain kesken entistään matalampi. Sillä valtionhoitaja, joka näiden huolettavain oireiden johdosta oli melkoisella sotajoukolla saapunut Viipuriin järjestämään venäläisten kanssa selkkaantuneita välejä, hän oli juurikaan ilmoittanut kokoontuneille herroille odottamattoman tiedon, joka perustui airueiden äsken tuomiin kirjeisiin.
— Viestit Tukholmasta ovat nyt sellaiset, että läsnäolomme siellä on välttämätön, selitti valtionhoitaja toistamiseen hämmästyneille herroille. — En voi sitä auttaa, meidän on pakko matkustaa jo tänä iltana.
Sitä oli Suomen herrain vaikea ymmärtää. Kysymys sodasta ja rauhasta oli vielä auki, puolustusvoimat Suomessa olivat sodan varalta aivan riittämättömät, johto oli Viipurissa tavallista heikommissa käsissä, — nytkö matkustaisi valtionpäämies pois, jättäen kaikki lerpalleen. Kaikkien läsnäolevain ajatuksia tulkiten lausuikin tuo vakavapiirteinen laamanni Klaus Henrikinpoika, joka istui seinärahilla Steen-herraa vastapäätä, harvakseen:
— Entäpä jos nyt lähettiläät tuovatkin sanoman, että suuriruhtinas ei suostu rauhaa jatkamaan? Jos jo ennen talven tuloa saamme odottaa hyökkäystä, miten sen torjumme? Täällä on viisisataa palkkasoturia ja meidän aatelislipullisissa on muutamia satoja asekuntoista väkeä yhteensä — siinä kaikki… Eiköhän valtakunnan etu tällä hetkellä vaatine, että hallitus nyt tälle kulmalle omistaa sekä huolenpitonsa että varansa ja väkensäkin?
Valtionhoitaja kuunteli kärsimättömänä tätä puhetta. Hän oli nyt hämärässä huoneessa nostanut viheriän varjostimen otsaltaan pöydälle ja hänen verestävät silmänsä näyttivät kiukkuisilta, kun hän katseli vastassaan istuvaa, pitkänaamaista laamannia. Hänen kasvolihaksensa nykähtivätkin, kun hän vastasi: