— Te katselette täällä Suomessa asioita aina nurkkakuntasilmillä ja aina te mangutte. Mitä te minulta vaaditte? Jos niin kävisi, ettei Iivana-ruhtinas suostuisi välirauhaa jatkamaan, niin enhän minä voi pakottaa häntä siihen, vaikka loikoisin täällä koko syksyn. Mutta tietysti hän suostuu, nyt niinkuin ennenkin. Hätäilkäämme sitten, kun aika on!
Suomen herrat katsoivat maahan, tahtomatta suoraan näyttää epäilystään. Mutta toinen läsnäolevista laamanneista, Pohjois-Suomen lyhytläntä laamanni Henrik Bitz, jolta ainoastaan harvapartainen pää ja ohkaset hartiat ulottuivat korkean, oluthaarikoilla täytetyn pöydän yli, virkkoi:
— Vaikkapa vielä välirauhaa jatkuisikin, ei tämä maakunta ole turvassa. Jollei tänne hankita aseväkeä, niin ollaan aina ryöstäjäin jaloissa. Kerrankin venäläiset, rauhaa solmittaessa, vaativat välikirjaan määräyksen, että jokaiseen kylään molemmin puolin rajaa on rakennettava hirsipuu, johon rajarauhan rikkojat heti hirtetään. Mutta puolen vuoden perästä venäläiset itse hyökkäsivät rajan yli ryöstämään. — On selvää, että väkeä ja varustuksia täällä tarvitaan!
Valtionhoitaja luimisteli melkein halveksuen rumannäköistä, terävä-äänistä puhujaa:
— Niitä hirsipuita on kyllä liian vähän rajan molemmilla puolilla, tiuskasi hän. — Mutta mitä varustuksiin tulee, niin niistähän on teidän huolta pidettävä, enhän minä voi jäädä tänne rakennusmestariksi. Valtakuntaa uhkaavat muutkin vaarat; sen viholliset toimivat virkeästi, sillaikaa kun minä virun täällä, — mutta sitähän te ette ymmärrä!
Läsnäolevista herroista ehkä kuitenkin monet tunsivat nekin vaarat, joihin valtionhoitaja viittasi. He tiesivät, miten vaikutusvaltainen puolue Ruotsissa yhtämittaa ponnisteli, saadakseen valtionhoitajan syrjäytetyksi ja Tanskan Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelle, — miten siellä suurmiehet itsekkäissä tarkoituksissa ajoivat unioonin uudistamista. He ymmärsivät Steen-herran levottomuuden, käsittäen, että siellä hänen poissa ollessaan kai entistä julkeammin juonittiin. Mutta heidän mielestään ei tämän vaaran vuoksi saanut jättää torjumatta toista, vielä suurempaa, ja heistä tuntui, että Steen-herra liiaksi ajatteli noita kotona vehkeileviä yksityisvihollisiaan. Vallan rohkeasti lausuikin senvuoksi selväjärkinen ja tyyni Etelä-Suomen laamanni:
— Ehkäpä emme täällä niin tarkoin tunne kaikkea, mitä siellä Ruotsissa punotaan. Mutta sen me tiedämme, että jos onnettomuus kohtaa näitä itämaita, niin se kohtaa samalla Ruotsin valtakuntaa, joskin me saamme siitä ensiksi kärsiä. Ja sehän on hallituksen estettävä, olipa sen johdossa mikä puolue tahansa.
Mutta noista viime sanoista Steen-herra suuttui. Hänen niskansa kävi äkkiä ruskeanpunaiseksi, hän heitti haarikan luotaan, nousi kävelemään ja kivahti:
— Vai niin, mikä hyvänsä…! Te kenties soisittekin mieluummin Hannu-kuninkaan tanskalaisine vouteineen tulevan maahan, — mitä kansa siitä saa kärsiä, se ei tietysti teitä liikuta, — niinkö tarkoitat sinä Klaus Henrikinpoika ja te kaikki muut?
Hän pysähtyi kävelystään ja lausui varsin kuultavasti eräälle seurueensa herroista käskyn, että matkatavarat heti olivat kannettavat laivaan. Hän näytti uhallakin tahtovan osottaa näille Suomen herroille, jotka hänelle vaatimuksia asettivat, että sellaiset toiveet, joihin hän luuli laamannin viitanneen, ovat turhat.