Ja Suomen herrain mielet masentuivat. He eivät tienneet olevansa Steen Sturen vastustajia, eivät olleet puuttuneet uniooniriitoihin, mutta nyt kuitenkin he oivalsivat valtionhoitajan suuttuneena lähtevän heidän maastaan ja avuntoiveiden siis supistuvan yhä pienemmiksi.
Tällainen oli mieliala vaakunasalissa, kun Pietari Degen nuoren sukulaisensa kanssa sinne saapui. Heidän tuloaan tuskin kukaan huomasikaan, sillä kaikki olivat perin kiintyneitä tuohon kuumenneeseen keskusteluun, josta tulijatkin pian kuulivat katkelmia. Valtionhoitaja istahti taas nahkasilla päällystettyyn penkkituoliinsa, joi kulauksen ja puhui, ikäänkuin jatkoksi äskeisiin sanoihinsa, mutta kuitenkin jo rauhallisemmin:
— Tuon uhmaavan säveleen tunnen, mutta se ei ole teille suomalaisille hyväksi. Vai luuletteko Hannu-kuninkaan Kööpenhaminasta erinomaisella huolella vaalivan teidän erämaanrajojanne? Taikka ehkä kyllä, — hänhän nyt hieroo liittoa suuriruhtinaan kanssa meitä ja Ruotsia vastaan!
Pilkallinen ja pureva oli Steen-herran äänensävy. Tämä muuten niin sanojaan punnitseva valtiomies oli tänään, nähtävästi Ruotsista äsken saamainsa viestien johdosta, ärtyisällä päällä, joten väittelyihin tottumattomat Suomen herrat aivan ällistyivät tuota hänen kiukkuaan. He katsahtivat pöydän päässä istuvaan piispaansa, ikäänkuin pyytäen häneltä apua, ja tämä käänsikin nyt tyynet, teräksenharmaat silmänsä valtionhoitajan puoleen. Vanhan ystävänsä, Maunu Särkilahden sanoihin oli Steen-herrakin tottunut arvoa panemaan, sillä hänen arvostelunsa oli aina varma ja hänen suosijapiirinsä oli suuri. Rauhallisella äänellä, joka, vastakohtana valtionhoitajan kiihtymykseen, vaikutti hyvältä, virkkoi nyt piispa:
— Ei meistä suomalaisista kukaan tahtone muuta kuin mikä on valtakunnan etu. Ja olenpa varma siitä, että sinä Steen hyvin ymmärrät huolemme. Tähän maahan olemme juurruttaneet Rooman kirkon opin ja yhä edelleen toimivat saarnaajaveljemme noilla rajaperukoilla, jotka ovat länsimaisen kirkkomme ulommaisia, kalliita saavutuksia. Nyt tahtoo venäläinen valloittaa tämän maan…
Steen katseli melkein ihmetellen piispaa. Hänet oli hänen heimolaisensa, Maunu Tavast, aikoinaan ohjannut papilliselle uralle, ja hyvin hän siinä olikin menestynyt. Mutta valtioasiat ja maalliset riennot olivat kuitenkin usein hänen vilkkaimman harrastuksensa esineenä. Nyt ampasi piispa kuitenkin kaikista valtiollisista kiistakysymyksistä ohi ja lähti kirkon aseilla liikkeelle, välttäen koko valtionhoitajan suuttumuksen. Hetken vaijettuaan kysyi Steen vihdoin piispalta.
— Mihin perustat tuon luulosi?
— Näen sen tapausten menosta. Tuo voimakas suuriruhtinas on, murrettuaan mongoolien ikeen, äsken saanut omassa maassaan kootuksi valtikkansa alle sen eri valtionsirpaleet. Hän tahtoo valloituksilla hankkia loistoa tälle nuorelle vallalleen. Noilla laajoilla aroilla kuohuu nyt jotakin uutta voimaa, ja meidän on täysi syy varoa, ettei syntymämaamme eikä kirkkomme huku noihin nouseviin laineisiin.
— Sitä on varottava, myönsi Steen, joka varsin vakavana oli kuunnellut piispan kuvausta asemasta ja tiesi sen oikeaksi. — Rauhaa on koetettava säilyttää ja hyvää naapurisopua.
— Se on minunkin huokaukseni, jatkoi piispa. — Mutta sillaikaa ei ole laiminlyötävä toimia maan puolustukseksi. Kuka siitä pitää huolen? Se kysymys teki taas valtionhoitajan kärtyisäksi, ja purevasti hän vastasi: