— Onhan täällä sali täynnä jaloja, urheita herroja, ja liehän tässä maassa toki asekuntoista väkeä, jos sitä tarvittaisiin. Mutta tuo pelkonne on ennenaikainen ja arvoton.
Piispan leveille, sileiksiajetuille kasvoille laskeusi tumma varjo; hän nähtävästi valmistautui antamaan terävän vastauksen. Mutta hän ei ehtinyt. Steen-herran toiselta puolen oli noussut pystyyn tuo kalvakka ritari, jonka toimeksi valtionhoitajan poistuttua Viipurin varustaminen ja puolustaminen oli jäävä, Niilo Gyllenstjerna. Hän oli kasvavalla levottomuudella kuunnellut tapahtunutta keskustelua, ja nyt hän, tuokion sanoja tapailtuaan, lausui:
— Ennenkuin lähdet, Steen, suvainnet sukulaisena ja ystävänä suostua pyyntöön, jonka sinulle nyt teen. Minä olen sairas mies. En jaksa enää hoitaa tämän maakunnan puolustusta niinkuin tahtoisin ja sillä tarmolla, jota täällä nyt kysytään. Vaaroja en pelkää, olenhan ollut taisteluissa mukana, mutta täällä tarvitaan nyt ohjaksissa terve mies. Luovuta minulle takaisin Kastelholmani, josta tänne tulin, ja anna Knut Possen siirtyä Viipuriin, joka aina on sodan vaaran jaloissa. Hän suostuu siihen, hän ei viihdy Hämeen naurishalmeilla, mutta täällä hän on kuin kala vedessä.
Hyväksyvin, kiitollisin kasvonilmein olivat Suomen herrat kuunnelleet Niilo Eerikinpojan jalomielistä ehdotusta, joka oli heidän kaikkien toivomusten mukainen. Mutta Steen-herra ei sitä huomannut; hän vain arveli sukulaisensa säikähtäneen toisten pelottavia kuvauksia. Hymähtäen hän senvuoksi vastasi:
— Taas sama ryssänpelko! Luulenpa että peikkoja näette. Ei Niilo, antakaamme Knut-kuomaseni koota Hämeenlinnan viljamailta tyhjään aittaansa jyviä ja tyhjään arkkuunsa äyrityisiä, niin ettei meidän taas tarvitse hänen velkojaan maksaa, — no niin, silloin viimeksi sen teinkin kernaasti Brunkebergin muistoksi! Mutta ethän sinäkään Niilo ole mikään jänishousu; pysy sinä täällä! Vitkuta aina neuvottelemalla venäläisten kanssa; senhän voit tehdä vaikka vuoteeltasi, — onhan ennenkin vitkastelemalla isänmaita pelastettu!
Niilo Eerikinpoikaa ei valtionhoitajan leikkisä puhe naurattanut. Asia oli hänelle vakava, mutta pelkuruudensyytökselle oli hän myöskin arka. Steen oli noussut ja kävellyt lattian poikki Possen luo, joka etukumarassa istui seinän vieruspenkillä, ja lausui nyt tälle:
— Eikö niin, vanha aseveikko. Sotainen maineesi on jo kyllin suuri ja lauluissa ylistetty niiltä ajoilta, jolloin sait läimäyksen itsensä Kristiern-kuninkaan miekasta ja riistit juuteilta Dannebrog-lipun. Arpesi viha voi vielä usein, sinä tarvitset lepoa.
Steen Sture oli viitannut niihin Brunkebergin taistelun kuuluisiin tapahtumiin, joiden kautta tanskalaisvalta 1471 Ruotsissa murrettiin. Se voitto oli osaltaan Knut Possen urhouden ansiota, mutta henkensä tämä olikin ollut siinä ottelussa menettää; monta tuntia oli hän jo maannut kuin kuolleena tantereella, ennenkuin vihdoin virkosi. Sitä taistelua muistutti vielä tumma arpi, joka näkyi miehen mekonkaulustan alta.
Mutta tuo imartelu ei miellyttänyt Knut Possea. Hän vastasi:
— Lepoani en ajattele enkä arpiani. Ja tämän maakunnan puolustamisesta on minulla vähän kokemusta. Tunnen sen kansan…