— Tässä siis olemme jälellä me? Ja mikä nyt eteen?
Lyhyt talvipäivä oli kulunut, iltahämärä oli käsissä. Lumipyry oli nyt kokonaan asettunut; läntisen taivaan poikki purjehti verkalleen punertava pakkaspilvi, joka vähitellen kelmeni. Luonnossa oli kaikki äänetöntä, kangistunutta, kuolemankylmää. Toivoton autiuden tunne täytti hävityksen raunioilla istuvain miesten mielet, eivätkä he pitkiin aikoihin osanneet siitä liikahtaa mihinkään ryhtyäkseen. Mutta nuori Viljo, jonka mieli oli kaihosta pakahtua, hän virkahti vihdoin kuin sitä keventääkseen:
— Miksi, ukko, miksi tulivat nuo kaukaiset miehet tänne asti meidän kotiamme hävittämään?
Vanhus hymähti katkerasti:
— Miksi? Vanhan heimovihan kirous se meidät tavotti. Näillä samoilla mailla riehui minun nuorena ollessani sama viha ja vaino, mutta silloin hämäläisten ja savolaisten välillä. Savolaiset tekivät ryöstöretkiä meidän pyyntimaillemme, polttivat ja tappoivat, ja meidän miehet kostivat. Ne kahakat saatiin toki vähitellen asettumaan ja heimosovussa päästiin elämään monta vuosikymmentä. Mutta meidän kanssamme rauhaan päästyään löysivät savolaiset pian uuden vihollisen itäisiltä rajamailtaan, karjalaisten heimon, joka asuu siellä suurten järvien takana. Kalavesistään ja pyyntimaistaan ovat he jo kauan siellä katkerasti riidelleet, ja vihdoin ruunun miehetkin sekaantuivat näihin heimokiistoihin. Torailtiin apajoista, riideltiin rajoista, ja kiistasta kasvoi sota. Ruotsin herrat rupesivat sitten rakentamaan linnaa Savoon, muka savolaisille turvaksi, mutta siitä rajantakaisten kiukku yhä yltyi. Moneen kertaan he nyt viime vuosina ovat polttaneet Juvan ja Savilahden kylät. Tottapa siellä nyt ei ollut enää mitä polttaa, koska jo työntyivät tänne.
Näin kertoi vanhus muistojaan vieressään kuuntelevalle nuorukaiselle, jonka sittenkin oli vaikea ymmärtää, miksi noiden kaukaisten kiistojen piti heidän rauhaisaan korpeensa asti tuoda hävitystä ja tuskaa. Ja siinä mielentilassa poika vielä virkkoi:
— Mutta kuulutettiinhan viime talvena kirkossa, että rauha on tehty ja ryöstö kielletty! Joko on loppunut sekin rauha?
— Eivät näy karjalaiset välittävän tehdyistä rauhoista, kun heille tulee retkille halu. Mukavampi on elää ryöstösaaliista kuin kaskimaista ja orjilla on kevyt kotitöitä teettää.
Vanhus oli tyynesti kuvannut noita kotiaan kohdanneen tuhon syitä. Mutta nyt alkoi hänen äänensä väristä, kun entisajan muistot voimakkaina tunkeusivat mieleen. Hyvin oli hän luullut nuorena miehenä tehneensä, perustaessaan kotinsa heimorauhan merkiksi siihen Savon ja Hämeen väliseen erämaahan. Tämä rauhan koti oli nyt ensimäisenä hämäläisten asumuksista joutunut sodan jalkoihin. Katsellessaan siinä pirttinsä lumirajaan asti palanutta kehää ja edessään vainajina lepääviä perheensä jäseniä, tunsi Lauri-ukko nyt syvästi, kuinka koko hänen elämäntyönsä oli kaksinkerroin tuhottu, — pikainen tuokio oli lyönyt pirstaleeksi hänen sekä itselleen että heimolleen rakentamansa onnen!
Äänettömänä hän näihin mustiin mietteihinsä vaipui. Mutta hänen poikansa, Manu, oli sivulta kuunnellut ukon tarinaa, ja samat ajatukset kuohuttivat hänen mielensä vastustamattomaksi myrskyksi. Poikansa ruumiin ääressä ääneti seisonut mies oikasihe suoraksi, kavahti isänsä eteen ja uudisti äskeiset sanansa, mutta nyt intohimoisesti, miltei rajusti: