— Todella, eikä hänen ole onnistunut sitä salatakaan, selitti piispa. — Tanskalaiseen emme voi luottaa; hän on kavala ja itsekäs.
Pimeäksi oli käynyt tuo suuri, holvikattoinen huone, jossa takkatuli matalana hiilosti, ja vain pieni lampunliekki paloi seinällä olevan suuren madonnankuvan alla. Herrat istuivat siellä ääneti kukin hämärässä nurkassaan. Vihdoin saapui palvelija pitkä, palava vahapuikko kädessään sytyttämään korkeissa vaskijalustoissa seisovat, paksut haarakynttilät ja katosta riippuvan pyöreävanteisen kruunun. Ja vasta kun hän, puhdistettuaan kynttiläin sydämet, oli poistunut, virkahti Paavali-maisteri, joka omituisen levottomana oli kävellyt ikkunan alla, miltei kumealla äänellä:
— Mutta se on kuitenkin merkillistä!
— Mikä? kysyi piispa, oudoksuen nuoren ystävänsä haahmon muuttumista.
Maisteri veti poveltaan pienen pergamenttikirjeen ja puhui, silmiään siitä nostamatta:
— Sain viime Ruotsinpostissa tämän kirjeen eräältä
Leipzigin-aikaiselta ystävältäni, — hän palvelee nyt kanunkina
Upsalassa. Ja hän kertoo tässä aivan samanlaisesta ehdotuksesta
Suomen lohkomiseksi, jommoiseen sinä, isä, juuri ilmoitit
Hannu-kuninkaan suostuneen. Mutta ystäväni kertoo, että sen on tehnyt
vallan toinen mies.
— Toinen? Kuka? — Niin kyseltiin joka taholta. Ja varsin vakavana maisteri vastasi:
— Steen Sture!
Maunu-piispakin hypähti seisomaan tämän nimen kuullessaan ja katsoi sangen ankarasti ja moittivasti nuorta sihteeriänsä.
— Pelkään, että tietosi on liian läheltä Jaakko Ulfinpoikaa, — arkkipiispa ei tahdo Steen Sturelle mitään hyvää. Tuo syytös on niin ankara, että sinun olisi pitänyt ennen puhua asiasta minulle, Paavali.