— Taikka koska hän tällaisen tempun huomaa itselleen edullisimmaksi, lisäsi Posse otsaansa poimutellen. Hän istahti korkealle, kukkaiskuvioilla heleäksi maalatulle, raudoitetulle seinäarkulle ja heilutti siinä miettiväisenä jalkojaan.
— Tohtori olisi siis pantu purkamaan entisiä hommiaan, — niinkö uskotaan?
— Niin hän ainakin itse uskottelee. Mutta Posse pudisteli yhä päätään.
— Minusta siitä haisee käryä. Hannu-kuningas kehottelee nyt näin virallisesti ja kaikkein kuultavasti suuriruhtinasta rauhantekoon, johon tämä, niinkuin sen kaikki tietävät, ei kuitenkaan suostu, — se on ilveilyä! Tuolla tohtorilla voi olla aivan toiset, salaiset valtuudet.
Airut joi loppuun oluensa, painoi tinakannun kannen kiinni ja siirtyi arkun eteen kertomaan:
— Juuri sitä epäiltiin Turussakin, ja sitä samaa oli jo valtionhoitajakin varonut. Siksi juuri Turun herrat panivat minut matkalaisia saattamaan, lähettäen viestin Viipuriin, että jos vieraat antavat syytä epäilyksiin, on heidän matkansa katkaistava.
— No oletko huomannut heissä mitään epäiltävää?
— En, he ovat varuillaan. Mitä kirjeitä heillä on suurissa pergamenttikääröissään ja mitä niiden sivussa, sitähän en minä tiedä. Mutta he ovat ainakin sangen uteliaita.
— Kertoakseen ehkä venäläisille näkemiään ja kuulemiaan. No, mepä matkustamme heidän seurassaan Viipuriin. — Kutsukaamme vieraat nyt aterialle!
Illallisen oli Hämeenlinnan hiljainen emäntä, Knut Possen puoliso, Birgitta Kustaantytär, kattanut vieraille linnan korkeassa, holvikattoisessa asesalissa, joka aikoinaan ilmeisesti kylläkin koristeinen, mutta sittemmin rappeutunut juhlahuone nyt oli haalenneilla seinäverhoilla ja kotitekoisilla talikynttilöillä vain auttavaan juhlakuntoon puettu. Itse ei emäntä tullut ruokapöytään. Birgitta-rouva, vaikka olikin Sturein mahtavaa sukua, oli näet vaatimaton, hiljainen nainen, joka jakoi aikansa taloustoimiensa ja hartausharjoitustensa välillä ja karttoi seuraelämää. Sielunsa huolet olivat hänelle kuitenkin pääasiana, ja vaikka ei perhe suinkaan ollut varakas, oli se kuitenkin äskenkin lahjoittanut Turussa olevan kaupunkitalonsa tuomiokirkolle. Hurskas rouva oli siten taannut itselleen "ikiajoiksi" jokapäiväiset sielumessut.