Vanha linnanherra, joka vastoin tapojaan oli sonnustautunut pitkään, kirjailtuun samettimekkoon ja leveään hela vyöhön, edusti siis yksin ruokapöydässä linnaansa, tarjoillen pöytänsä herkkuja pitkämatkaisille vieraille, joille ne hyvin kelpasivatkin. Tanskalainen lähettiläs oli lihavahko, mutta liukasliikkeinen pappi, joka erinomaisella puhelahjallaan piti huolen pöytäkeskustelusta, koettaen johtaa sen omien mielihalujensa jälille. Mutta Posse piti varansa, ettei utelias rovasti saanut tiedusteluihinsa liian tarkkoja vastauksia.
— En huomannut saapuessamme aivan paljon aseväkeä jalkeilla täällä linnassa, puhui rovasti, samalla vilkaisten eteishalliin, suljettujen ampuma-aukkojen eteen, asetettua paria tykkiä, jotka olivat perin alkuperäistä tekoa.
— Ei, täällä on vain välttämätön varustusväki nyt kotosalla, vastaili Posse. — Muu väki on ajamassa susia, jotka tänä talvena ovat käyneet liian kärkkäiksi, — niistä te kyllä saatte tarpeenne tekin, jos todella Laatokan ja Ilmenjärven seuduille aijotte.
Sudenajo oli satua. Olisi kylläkin väkeä tarvittu ärhentäviä hukkia ahdistelemaan, mutta Hämeenlinnassa ei ollut sen enempää väkeä kuin tohtori oli nähnyt.
— Mutta Viipurissa kai on paljo varusväkeä, uteli rovasti edelleen, maistellen varovasti olutta, joka hänestä kai oli fyeniläistä karvaampaa.
— On, ja sinne saapuu uusia sotaväenosastoja joka päivä kaikista osista maata. Sillä talonpojatkin ovat nyt nostetut aseisiin.
Niin kehui Posse, vaikka toistaiseksi ei vielä ollut tuloksia nostoväenkutsusta paljo ollenkaan näkynyt. Rovastin vilkkaat silmät pälyivät hiukan epäilevinä; hän nähtävästi aavisti, että häntä koetettiin pimittää. Mutta Possen kasvot olivat vakavat, ja miltei hämmästyneenä rovasti vielä huudahti:
— Te siis arvelisitte jaksavanne torjua suuriruhtinaan hyökkäyksen, jos… jos ei meidän onnistuisi taivuttaa häntä rauhantekoon, jonka me kyllä luulemme onnistuvan.
— Totta Pyhän Yrjänän nimessä — emmekä ainoastaan torjua! Verisin paidoin on hän palaava, ennenkuin on Viipuria nähnytkään!
Nuori airut ihmetteli sydämessään noita sotavanhuksen topakoita vastauksia. Olihan aivan kuin hän itse olisi vakuutuksiaan uskonut. Ehkä hän niitä uskoikin, ehkä aikoi hän Viipuriin tultuaan tehdä ihmeitä; kerrottiinhan hänen siihen pystyvän, arveli airut. Mutta linnanherra komensi pöytäpalvelijan, joka muuten samalla oli tallirenki ja "linnannihti", tuomaan esille viinikannut. Ja kun edeskäypä jäi hölmistyneenä hänen eteensä seisomaan, kivahti Posse: