— Hä, eikö ole lyöty auki uutta tynnyriä, — mene heti kellariin! — Taikka malta, ilta käy myöhäksi, meidän täytyy se nyt jättää — tolvana! — Ja vierailleen hän virkkoi: — Aamulla aikaisin on meidän rekeen istuttava, siksi on nyt jouduttava levolle.
Possen ainoa viinitynnyri oli jo joulupyhinä tyhjennetty, mutta sitähän oli tanskalaisten tarpeeton tietää. Ja tohtorin huomio kiintyikin Possen viimeiseen ilmoitukseen; hän kysyi hämmästyneenä:
— Tuletteko tekin, Knut-herra, mukaan Viipuriin?
— Totta jumaliste, sinnehän nyt kaikki Suomen herrat kertyvät. Saattepa nähdä, Viipuri on kuin sotaleiri. Niin, hyvää yötä, hyvät herrat!
Vieraat saatettiin makuuhuoneeseensa. Mutta Posse itse kiiruhti arkitupaan, tarkastamaan sotatamineitaan, joita asepoika siellä nyt kiilloitteli. Niitä oli nähtävästi aikoinaan paljo käytetty, mutta kauan ne nyt olivat käyttämättä riippuneet varushuoneen seinällä, ja Posse tutki senvuoksi huolellisesti, olivatko rautamekon renkaat päässeet ruostumaan ja kulkivatko suomuksisen haarniskan saranat vielä yhtä liukkaasti kuin ennen. Varmuuden vuoksi sotavanhus niihin nyt koetteeksi pukeutuikin, ja hän tunsi nuortean virran veressään, kun hän jälleen nosti päähänsä korkean kypärän, jonka harja vaskelta välähti, ja veti solkeen leukahihnan. Kuin valettuina peittivät säärisuojat polvia ja pohkeita, ja harpatessaan niissä kivipermannolla virkahti vanha soturi:
— Kansa kertoo kuulemma minun nukkuvankin säärivaruksissa.
— Niin, sanovat sen Teillä olevan taikana tauteja vastaan, lausui
Pentti, joka hänkin oli tuon tarinan kuullut.
— Monta vuotta on nyt erossa oltu, puhui Posse, — siksikö liekin leini väliin pyrkinyt luitani vaivaamaan. Mutta jos tarina on tosi, niin kauvas joutavat näistäpuolin taudit, sillä nyt meistä tulee taas uskolliset ystävykset niin yöllä kuin päivälläkin, te rakkaat sääriraudat!
* * * * *
Ei tehnyt tie Viipuriin ajettaessa oikein sitä vaikutusta, kuin olisi sotaleirille kuljettu. Vähän oli liikettä valtatiellä, ei tarvinnut kuormastoja sivuuttaa eivätkä sotaväenmarssit viivyttäneet tuota neljän reen matkuetta. Ja itse tuo pieni, matala rajakaupunki lepäsi mitä hiljaisimmassa, toimettomassa talviunessaan lumipeittoisten muuriensa keskellä, kun matkue eräänä aamuna Neitsytniemeltä tullen ajoi jään yli ja Haakoninportista sisään. Posse ei ihmeekseen nähnyt mitään työntouhua valleilla eikä vallihaudoilla, niinkuin olisi odottanut piiritykseen varustautuvassa kaupungissa, ja häveten vieraitaan ajoi hän kiireesti melkein autioita katuja pitkin linnaan. Mutta siellä, missä toki tavallisissakin oloissa kuhisi hälinää ja liikettä, siellä oli nyt vieläkin hiljaisempaa. Varoskellen avattiin saranoillaan narahtava portti, ja vahti käski kyytimiesten ajaa, ei päärakennuksen eteen, vaan suoraan alas ulkopihalle, missä tallirengit kolinaa vältellen sipittivät.