Tämä hiiviskelevä hiljaisuus vaikutti masentavalta talven raikkaasta luonnosta saapuviin matkustajiin. Mutta Posse oivalsi toki heti näistä vanhan, vilkkaan linnansa oudoista merkeistä, että niihin on nyt olemassa joku erityinen syy. Hän kiepsahti ikäänsä nähden ketterästi reestä ja kävi melkein äkäisenä tutkimaan vanhaa tallirenkiä, joka entisen isäntänsä tuntien riensi häntä vastaan:
— Mitä tämä on? Hautajaisiako pidätte, vai…?
— Ei vielä, mutta ehkä tulevat pian nekin, vastasi tallirenki, ottaessaan vastaan Possen suuret susiturkit, jotka tämä riisui rekeen.
— Linnanherrako on niin huonona?
— Niin, hänen luultiin kuolevan jo viime yönä; nyt siellä sisällä on sielumessuja luettu kaiken aamua.
Knut Posse kiirehti sisään Olavintorniin. Pentti jäi neuvomaan muukalaisia matkustajia linnan vierashuoneisiin, missä nyt ei muita vastaanottajia ollutkaan tavattavissa, ja hän käski heidän siellä käydä lepäämään matkan vaivoista, kunnes linnan isäntä saisi tilaisuuden heidät vastaanottaa. Sitten riensi nuori airut asuntoonsa linnanvoudin rakennukseen. Siellä oli kaikki yhtä hiljaista kuin päärakennuksessakin. Vouti, Pietari Degen, oli Gyllenstjernan asunnossa, josta joka hetki odotettiin kuolinsanomaa. Mutta palanneen airueen oli hänet heti tavattava, ilmoittaakseen hänelle nuo epäilyttävät vieraat, ja matkapukunsa riisuttuaan nousi siis Penttikin, liikkuen varpaillaan, linnanherran kerrokseen.
Ovet olivat auki, Pentti kulki huoneesta toiseen hakien ihmistä, joka edes kutsuisi voudin hänen puheilleen, mutta hän ei tavannut ketään. Etuhuoneessa torkkui kyllä pari unista palvelijaa uuninrahilla, mutta heihinkään hän ei saanut henkeä, he olivat nähtävästi valvoneet koko yön. Linnanherran asuntohuoneen oven eteen oli vedetty raskas verho ja sen raosta silmäili Pentti varovasti sisään.
Siellä sairashuoneessa olivatkin kaikki ne, joita Pentti oli hakenut. Suuren, kattopäällisen, nahka-aluksella ja villapatjoilla täytetyn vuoteen edessä seisoi Sigrid-rouva lastensa ympäröimänä, seisoi siinä syrjään vedettyjen vuodeuudinten vieressä kalpeana ja punoittavin silmäluomin, mutta ryhdiltään jalona ja suoraselkäisenä kuin ainakin. Tämän surevan perheen luona olivat siellä linnanvouti sekä Viipurissa talven yli viipyneet Suomen herrat perheineen, ja näiden joukkoon oli nyt jo Knut Possekin ehtinyt. Lähempänä ovea seisoi äänettömässä hartaudessa ryhmä palvelijoita ja niistä hiipi nyt yksi ulos, kertoen Pentille, että Niilo-herra, joka oli maannut tainnoksissa eilisestä asti, oli nyt äsken hiukan liikahtanut, siksi siinä nyt jännityksellä odotettiin, vieläkö hän tulisi tajuihinsa.
Pentti siirtyi poistuneen palvelijan paikalle makuuhuoneeseen, ja näki nyt potilaan. Pienet kuin lapsen olivat hänen keltaiset kasvonsa ja hervotonna lepäsi hienopiirteinen pää höyhenpatjoilla. Mutta silmät olivat sairaalla nyt auki ja niiden katse oli Posseen kiintynyt. Hänen huulensa liikahtivat, vaan sanoja ei voinut erottaa. Kaikki kumartuivat lähemmäs ja hetken kuluttua kuultiinkin potilaan kuiskaavan:
— Kiitos kun tulit, Knut. Rukouksissani jo näinkin sinun tulevan.