Knut-herra kumartui vielä lähemmäs potilasta ja kosketti kädellään hänen turkispeitolla lepäävää, luista kättään.
— Kernaasti tulin, kun Maunu-piispa minua kehoitti. Ole rauhassa,
Niilo, me teemme täällä mitä voimme.
Sairas nyt ilmeisesti vilkastui, hän liikahti vuoteellaan ja puhui katkonaisesti, mutta kuultavammin:
— Niin, rauhallisesti nyt kuolen… Raskaan lahjan minulle Steen Sture antoi, läänittäessään minulle tämän linnan… Tämä on kaiken solmu, mutta täällä tarvitaan kaikkea… se huoli minut mursi. En jaksanut… sinä Knut olet lujempi…
— Elä huolehdi enää, Niilo, kielteli hänen rohkea rouvansa, koettaen salata kyyneleitään.
— En, Sigrid, — nyt tuntuukin helpommalta, jatkoi sairas, ja viittasi herroja lähemmäs. — Kuulkaa minua, Suomen herrat. Sillä valtuudella, mikä minulla on, määrään tästä päivästä Knut Possen sijaani Viipurin linnan ja sen sotaväen päälliköksi. Häntä totelkaa…
Läsnäolevat herrat kumarsivat ääneti, kiitollisina kuunnellen tätä kuolevan säännöstä. Mutta potilas jäi, puolisonsa käteen tarttuen, nyt tuon ponnistuksensa jälkeen liikahtamatta lepäämään, huulet tiukasti ummessa. Vasta hetken kuluttua hän kuiskasi:
— Nyt tuntuu keveältä… voin nukkua…
Eikä hän puhunut enempää, hänen hengitystänsäkään ei enää voinut huomata. Vuoteen jalkopäässä seisonut linnanpappi lähestyi nyt, kiinnitti palmunoksan vuodepatsaaseen ja valmistautui suorittamaan viimeisen voitelun. Hänellä oli palava kynttilä kädessään ja sen hän sovitti kuolevan hervottomaan käteen, valaistakseen hänen tiensä sille taipaleelle, jolle hän oli lähdössä. Mutta vielä kyti tuossa keltaisessa ruumiissa heikko hengen kipinä; pappi jäi, öljyastia kädessään, odottamaan lepattavan liekin sammumista. Ja sitä odotellen seisoi siellä hänen ympärillään tuo äänetön seurue… se kyti vielä tuo heikko elämän liekki, kuolinkynttilän verkalleen palaessa yhä matalammaksi…
Pentti seisoi ovella palvelijain parvessa henkeään pidättäen, mutta hänen mieltään vaivasi levottomuus. Kun hän ei voinut saada voutia puheilleen kuolinvuoteen luota, niin hän vihdoin puikahti ulos ja kiirehti sinne vieraspuolelle, jonne hän oli jättänyt tohtorin toverineen. Hän ei luottanut tuohon liukkaaseen hengenmieheen, jota ei linnan isännistö vielä ollut vastaanottanut ja josta hän siis edelleen tunsi olevansa edesvastuussa. Ja aivan oikein: vierashuone oli tyhjä! Pentti säpsähti, juoksi hakemaan vieraitaan tai edes ihmistä, joka olisi heidät tavannut, mutta ei ollut ketään asesalissa, ei käytävissä. Hän kiirehti pihalle, tallin luo. Siellä hän vihdoin tapasi vanhan toverinsa Ilvesmäen Hintsan, joka oli niitä harvoja talonpoikaisia nostomiehiä, jotka toistaiseksi piispan kutsusta olivat rientäneet Viipuriin. Tämä kävi iloisena asetoveriaan tervehtimään, mutta Pentti ei nyt ehtinyt vastata hänen kysymyksiinsä, tiukkasi vain hätäisesti: