— Oletko nähnyt tanskalaisia vieraita, jotka meidän matkassa tänne tulivat?
Hintsa ei tiennyt vieraista mitään, mutta tallirenki saapui siihen hämmästyneenä vastaamaan:
— Johan ne läksivät hetki sitten matkaansa jatkamaan.
— Läksivät?
— Niin, tänne ulos tulivat täysissä tamineissa ja vaativat kahta hevosta. Heillähän kuuluvat olleen Ruotsista kyytilupakirjat. Sanoivat, että eivät tahdo häiritä linnanväkeä, nyt kun…
— Ja läksivät ajamaan linnan hevosilla… Se ankerias!
Hetkisen seisoi Pentti siinä neuvotonna, suuttuneena potkiskellen tallin jäätynyttä porrasta. Sitten hän kääntyi Hintsan puoleen:
— Satuloippa ratsuni ja lähde itse mukaan. Meidän on tavattava nuo poistuneet vieraat, ennenkuin he ehtivät rajalle!
Ei joutanut Pentti muistamaan väsymystä äskeiseltä matkaltaan, ei saamatta jäänyttä murkinaansa. Huimaa neliä läksi hän ajamaan laskusillan yli, niin että palkit paukkuivat, ja edelleen kaupungin läpi ja Karjaportista ulos Käkisalmen tielle. Ja huurteisen pakkasmetsän halki ratsastaessaan kiroili hän itsekseen:
— Leuoistaan hirtän sen lepertelevän rovastin… puhdaspahan sillä ei ollut omatunto, koska pakoon livisti. Tuo Juutilainen tietysti älysi, että häntä epäiltiin, älysi senkin, että häntä aijottiin viivyttää Viipurissa… Ovela mies, käytäppäs nyt hyväksesi sitä hämminkiä, minkä kuolinkamppailu aiheuttaa, ja lähde omin lupinesi linnan hevosilla ajamaan rajalle! Mutta temppusi ei onnistu, sen takaan! Ja paollasipa nyt paljastit pahat aikeesi, pappi!