Nappilaatikkohylly oli typötyhjä. Laaja laatikkopino oli kadonnut.
Hyllyillä oli vain parin sentin paksuudelta suomalaista tomua.
Tettarainen huokasi taas ja levitti kuvaavasti käsiään. Sitten hän laukasi jännittyneen jousen kahdella surullisella sanalla:
— Myyty loppuun!
Palasin kotiini vakavana ja mietteissäni.
Lokakuun 13 päivänä (lukija huomatkoon hyväntahtoisesti luvun 13) kello 9,23 a.p. soi puhelimeni, kuinka sanoisin, salaperäisen paljon enteilevästi.
Kauppias Tettarainen tahtoi puhua kanssani, ilmoitti keskusneiti.
— Haloo! Onko herra Sam? Jaahah! Tettarainen täällä toisessa päässä. Hyvää huomenta! Oli pari päivää sitten kysymys eräistä priima paidannapeista. Ne, ikävä kyllä, olivat silloin lopussa. Muuan kaikkiruokainen tukkuostaja — noh, niin, niitähän on nykyisin kuin kirjavia kissoja, he, he! Nyt niitä nappeja olisi kuitenkin taas saatavissa. Vallan samaa lajia kuin edellisilläkin kerroilla. Tulivat tänä aamuna pikatavarana Tampereelta, erikoistilauksena suoraan tehtaasta. Haettiin juuri asemalta ja tuskin on ehditty vielä laatikoitakaan avata. Hinta tosin — hm, niin, se nyt on jonkin verran kohonnut — kysyntä kai suuri kaikkialla — mutta voidaan myydä teille, pysyvälle kundille, 15 markkaa tusina — —
Kiitin ystävällisestä tiedonannosta ja iloitsin, että voin tyydyttää tulevan rouvan kenties hyvinkin kipeän ja kriitillisen nappitarpeen.
Tullessani puotiin oli Tettarainen loistavalla tuulella. Tervehti oikein kädestä pitäen.
— Nappeja —? Jaahah! Onhan niitä. Priima lajia ja kuten ilmoitin, vallan samanlaisia kuin edellisilläkin kerroilla. Tulivat tunti sitten aamujunassa Tampereelta ja ehätettiin heti hakemaan asemalta. Hintakin perin kohtuullinen — näin huimaavana hinnannousuaikana, he, he, he. Vain toista markkaa kappale.