Käyntini on keveää, oloni onnekasta. On niin helppoa hengittää. Veri virtaa suonissa sukkelammin, sydän sylkyttelee rinnassa ripeämmin. Ajatukset ailahtelevat arkihuolista vapaina kuin suuret soiluvasiipiset linnut. Kaikki on kaunista minusta, maailma mallikelpoinen, elämä ehyttä ja ihminen erinomainen.
Huomaan hyräileväni:
Terve, metsä, terve, vuori — —
Terve!
Terve sinäkin, tien poskesta paistava harmaja honka, muistojen monien, kokemusten kirjavien vakainen vanhus, tuttu minulle ja tuttu monille tuhansista muista puista, isien ikivihannoiva pyhäinen petäjä!
Kun ei ole kenelle muulle mieltäni hyvää hyräjäisin, hyrään hymnini sinulle, juurillesi jykeville, rustokkaalle rungollesi, oksillesi voimakkaille, lempehille lehvillesi, latvalle laaja-alalle.
Siinä olet seisonut sataiset vuodet, siinä siinnyt, syntynytkin, siinä vaisusta vesasta ukkomännyksi mehunut, kohonnut kukkeuteesi, saanut ruskorustot rungollesi, naavan harmaan hapsillesi, latvallesi iän ihalan.
Kaikkien kunnioittamana, rakastamana, hoivaamana, hellimänä — isien pyhänä perintöpuuna.
Sillä sitähän sinä olet ollut ajalla menevällä meidän, ajalla taattojen jo turpeen turvissa nukkuvien, ajalla taattojen taattoin, aikoihin ammoisihin —
Ja kun aikamme jättää vuorollamme, jäät sinä polville perästämme nouseville perintöpuuksi.