Sinä seisoit siinä jo silloin ajassa unhoon urkeutuvassa, kun ensimäisin eränkävijä näille seuduille samosi, laati lehvävuoteen juurellesi, sytytti suojaasi yöhön yksinäisnä loistoaan luovan rakotulensa, kuunteli hämärän hiipivät hetket laajan latvasi salaperäistä, poveen poistamattomaksi painuvaa suhinaa ja uinahti sen sävelissä hyvään hoivaasi uskoutuen.
Ja kun hän, uuden päivän punertaessa luotasi läksi, ei hän ollut ainuttakaan oksaasi ottanut, lehvääsi taittanut, runkoosi pientäkään piirtoa tehnyt.
Vain sammuneen nuotion oli korvessa käyntinsä muistoksi jättänyt juurellesi.
Sillä hän tiesi ja tajusi, että olit, puu pyhäinen, taaton taivahaisen kasvattama, hyvien haltijain koskemattomaksi kohottama honka.
Sinä seisoit siinä, kun uudisasukas korpeesi kulki. Hän rakensi läheiselle salomäelle majansa, kaatoi kasken, laittoi laaksoon laitumensa, niityt pienet norontamaihin — jättäen sinut koskematta, nähden nuotion nurmettuvan juurellasi, tuntien ja pyhittäen sinut perintöpuuksi, petäjäksi pyhäiseksi, ja heittäen pikku perkkiönsä sinun hyvien haltioittesi hoivattavaksi.
Hän raatoi ja kaatui. Hän eli vain iän lyhyisen.
Sinä jäit: Jäit pyhäksi peruksi hänen pojillensa ja poikiensa pojille.
Kukkeana, koskemattomana, pyhänä perintöpuuna.
Sinä seisoit siinä, kun korkean latvasi näköpiiriin nousi yhden tuvan äärelle tupa toinen, kolmas — kohosi kylä.
Sinä näit kylän lasten karkeloivan luoksesi, laittavan leikkinsä lehväisi alle, kuulit heidän laulunsa ja liverryksensä, huutonsa ja naurelunsa — heidän ilonsa ja pienet surunsa ja viritit silloin latvasi laulun heille, sävelesi soinnit lähtemättömiksi sydämiin:
— Sitä puuta palvominen, jonka juurella asunto!