He vaikenivat hetkeksi kuiskeitasi kuullessansa, heidän kasvoillensa tuli totinen ilme, heidän sinisilmiinsä katse vakainen ja he nyökäyttivät pikkuviisaina päitänsä sinulle:
— Niin, niin, sinä ihana isien puu.
Eivätkä he hennoneet juuresi ruohoa raiskata, eivät kylkesi kaarnaan koskea, eivät havuasi häiritä.
Lapset nousivat nuoriksi, heistä hyötyi miehiä ja naisia, kasvoi kansa kehittyvä.
He saapuivat usein illoin kaunein ja kesäisin, ehtoin kukkatuoksuisin ja linnunlauluisin, lähettyvillesi ja katsoivat vuorostansa, kuinka heidän lapsensa kupeellasi karkeloa kävivät, kuinka ilo hyvä ja hupainen aitasi ilmoille yleni.
»Oiva täss' on ollaksemme, armas aikaellaksemme!»
He tiesivät sinut tutuksi, tunsivat sinut omaksi ja hymyilivät hyväksyvästi, kun heidän lapsensa sinun latvasi alaista halusta hakivat.
Eivätkä he, eivät heidän lapsensa, leikilläänkään juurtasi, runkoasi rustokkaista, lehvääsi lempeätä kovin kourin koskaan kohdelleet, piloillaankaan pahoin pidelleet.
Sillä he tunsivat, että jos he sen olisivat tehneet, olisivat he riihattomuudellansa rikkoneet isien pyhän perinnön.
Ja ah, sinä seisoit siinä, kun ehtoon varjot tummuen lankesivat, kun nousi noroista yltyvää yösumua ja kun luoksesi hiipi arkana immyt ihala, hiipi impyen sydämen sulho. He vannoivat allasi ikuista uskollisuutta, he sitoivat suojassasi elämänsä suloimman suuren siteen. Sinä suhisit heille siunauksesi, ja he kuulivat hartaina huminaasi. He tunsivat, että sinä olit onnen liitossa kolmantena ja liityit läheisesti heidän tuleviin, tuntemattomiin kohtaloihinsa.