He eivät puukoin piirtäneet pintaasi nimiä ja sydämiä — he tiesivät, että isien perintöpuu painaa viiluja vetelemättä lastensa nimet ja liitot laajaan sydämeensä.
He eivät ottaneet oksaa, eivät taittaneet havua, eivät lehvää leikanneet sinusta liittonsa muistoksi ja merkiksi. Heidän liittonsa muisto ja merkki oli — puu isien.
Sinä seisoit siinä lasten leikkiessä, niiden nuoriksi noustessa, miehuusikään muuttuessa, vanhoiksi väsähtäessä, hautaan hoippuessa. Sinä näit tultavan ja mentävän, näit sukupolvien vuorollaan vaihtuvan, näit ilot ja surut — sinä yhteinen ystävämme, yhdistäjämme.
Sinä seisot siinä vieläkin, vankkana, vaarumatonna, kookkaana, koskematonna, rakkaana ja raiskaamatonna, kansan kaiken kunnioittamana, nuoren ja vanhan vaalimana, sinä petäjä pyhäinen, isien ikivihannoiva perintö.
Terve, isien ihana honka, muistojen monien, kokemusten kirjavien vanhus vakainen, tuttu minulle ja tuttu monille tuhansista muista puista — kallis minulle ja kallis monille!
Minä astelen arvosi tuntien luoksesi, pysähdyn hartaana juurellesi, silitän hennoin, hellivin hivellyksin pintaasi rustokkaista — —
Mutta — ken on tohtinut? Ken on raskinut? Ken on osannut olla niin tyly tai typerä!
Ken on ilveillyt ivaten isien puulla, ken honkaamme häväissyt, kuka perintöämme pahoin ja pilkaten pidellyt?
<tb>
Juoksen isien puun juurelle. Povessani vaihtuu toivo ja pelko. Huohotan hädissäni — —