Ja tyrehdyn tuskaani, kauhuuni kivetyn.
— Oi, puu isien, puu isien!
Vihreä, vehmas ruoho on juurellasi tallattu maan tasalle, siimeksessäsi kasvanut kukkanen katkaistu, suojassasi versonut samettisammal kuokittu kantapäillä, pengottu maa mustalle mujulle. Tuossa on paksuilla naulakengillä poljettu penkereeseen, tässä istuttu, siellä seisottu, täällä maaten lojuttu. Tuohon on sinkautettu savukkeiden päitä ja poltettuja tikkujen tynkiä, tänne särjetty kauas kirpeästi tuoksuva pullo ja pullon kumppaniksi revitty likainen pelikorttipakka — —.
Isien puun pintakin on häväisty mitä häikäilemättömimmin, herjimmin ja häpeällisimmin.
Saastutettu ja rikkirevitty.
Tuosta on katkaistu kaunein oksa ja jätetty rumasti sitkeimmästä sydänsyystään roikkumaan. Tästä on karsittu vehmaasta oksasta raa'asti neulaset ja karsittu kohta jätetty kaljuna kitumaan. Tuohon on piirretty rungon pintaan kauas irvistelevä inhoittava puukon viillos, tänne räikeä epäsiveellinen kuva. Sinne tänne on uurrettu nimimerkki: puumerkki puun häväisijästä, tunnus tekijästänsä — —
Puu pyhäinen häväisty, pinta puhkaistu, käsivarret katkottu, rinta raastettu.
Ja ken? Ken on ollut niin raaka, niin kypsymätön, niin kehittymätön, niin vailla sääliä ja sydäntä? Kenen järki on sallinut, kenen tunto hyväksynyt moista?
Kysy, ken!
Oma koira on omaansa purrut.