Sillä tuohonhan on naulittu, tuumaa pitkillä piikeillä lyöty, laittajainsa leima: iso paperipala, jonka laidoissa juoksee tulipunainen reuna, jonka pinnalla paistaa painajansa ja painattajainsa punainen kultturikanta ja jonka keskellä seisoo hurmeista soihtua heiluttava, kiiluvakatseinen miesolio — punainen piru.
Naurava, ilkkuva iletys.
»Jo nouskaa, orjat, sorron yöstä — —»
Ha, ha, ha, ha!
He, he!
He ovat sen tehneet. He ovat raiskanneet isiemme perintöpuun juuret, häväisseet sen puhtaana pysyneen pinnan, raastaneet rikki sen kauniin kaarnan, vetäneet alas sen oksat ja lehvät, tehneet sen ilkkuvan punapaholaisen tyyssijaksi — syöneet suvusta sukuun, polvesta polveen pyhinä pidetyt, vakaiset valat, pettäneet pyhäisen koskemattomuuden — saaneet kenties ainiaan entiseen kukkeuteensa ja kunniaansa kohoamattomaksi isiemme perintöpuun.
Isien puu! Isien puu!
<tb>
Minä poistun. Pääni riippuu rinnalla, poveani painaa niin raskaasti, kurkussani niin kummasti nielettää, ja silmistäni kihoaa kyynel.
Minä kujertelen kulkiessani sydämeni särkevää tuskaa: