Mutta pappa Kiikkunen pudisti päätään ja sopersi:

— Ei, ei — tämä on jokin erehdys — tämä ei voi olla mahdollista — mi-mi-minä en ymmärrä…

Sitten hän äkkiä sysäsi mamman luotaan, juoksi kamariinsa, palasi sieltä teatterikiikari kädessään ja suuntasi kiikarin kohti kukkua.

— Todellakin, sanoi hän, siellä on pihlajan oksalla käki, tosin hieman vanha ja harvahöyheninen, mutta kukkuva ja itseään keikutteleva, elävä käki, vaikken ymmärrä…

— Näemmehän me sen paljailla silmilläkin, sanoivat tytöt. Kas kuinka kummasti se ojentelee kaulaansa ja kumartaa kukahtaessaan.

— Niin, käki kuukistuu ja venyttää kaulaansa joka kerta kun se kukahtaa, sanoi pappa.

Hän katsoi vielä kerran kiikarilla, laski sen sitten pöydälle, istuutui ja sanoi hymyillen mammalle ja tytöille:

— No niin, lapset, te olette voittaneet…

<tb>

Kiikkusen pappa, mamma ja vanhempi neiti lähtivät papan kesälomaksi neiti Kiikkusen erikoisesta hartaasta pyynnöstä Heinolaan kylpemään. Nuorempi neiti Kiikkunen matkusti pappansa suostumuksella sydänystävänsä Gabriellan kanssa kuukaudeksi Ahvenanmaalle, ja nuori herra Kiikkunen paneutui isän runsailla matkaraha-avustuksilla varustettuna toverinsa kanssa polkupyöräkiertomatkalle Imatralle ja Punkaharjulle.