Otteliaana. Just! Räätälöimättä ja roklailematta, hi, hi.
Eskolan emäntä. Niin minustakin. (Inkerille.) Juttelepas kuitenkin, Inkeri, vielä juurta jaksain, mitä se jupisteri siellä teille siitä kielen siivoamisesta sanoi ja selitti.
Inkeri. Kernaasti. Muistankin hänen esitelmänsä miltei sanasta sanaan. Hän kertoi ensin, miten kansamme kaukaisessa muinaisuudessa saapui tähän maahan etäisiltä Aasian aroilta ja käytti silloin vielä vieraista vaikutteista vapaampaa sointuisaa suomenkieltä. Sitten joutui kansamme voimakkaamman oikeudella vuosisadoiksi naapurinsa Ruotsin vallan alaiseksi. Silloin alkoi ruotsalainen vaikutus saada laajenevaa alaa Suomessa. Kun korkein virkamiehistö oli ruotsalaista, laki Ruotsin, asiakirjat ruotsinkielisiä ja oikeudenkäyttö ruotsinkielistä, tuli ruotsinkieli viralliseksi kieleksi maassamme. Kouluissa käytettiin latinankielen ohella ruotsinkieltä ja ruotsinkieli tuli näin vähitellen koulukieleksemmekin. Ylemmistömme omaksui ruotsalaiset tavat ja kielen ja alemmistomme koetti jäljitellä ylemmistöään. Tultiinkin niin pitkälle, että ken täällä tahtoi olla jotakin tai tulla joksikin, koetti kulkea ruotsia taitavan kirjoissa. Moni suomalainen ruotsinti tai otti ruotsalaisen nimenkin. Niin alkoi täällä entisten Heikin-, Matin-, Pekan- ja Paavonpoikien sijasta vilistä Henrikssonneja, Petterssonneja, Mattssonneja, Paulssonneja, Nissenejä, Eskelinejä, Veikkoliinejä, Ticklenejä tai koreita Silfverhjelmiä, Åkerblommeja, Sundblommeja, Redsvennejä, Lindblommeja ja monia muita. Kun vielä ruotsinkielen mukana tuli lainasanoissa maahamme loisia muistakin kielistä ja toisaalta venäläinen vaikutus sai Sergejeffineen, Popoffineen, Smirnoffineen, Moldakoffineen ja muine neffineen ja noffineen maamme itäosissa kasvavaa jalansijaa, oltiin ja elettiin täällä vihdoin, kuten maisteri kuvaavasti mainitsi, kielellisesti täydellisessä Baabelin sekoituksessa. Omaa hyvää äidinkieltämme, suomea, ei sen sijaan pidetty paljonkaan arvoisena. Se oli muka vain sivistymättömän rahvaan kieli, jota tuskin Jumalakaan kuuli ja ymmärsi.
Retriikka. Noita narreja!
Otteliaana. Just puhuttu! Ja tokko lie ollut koko tuossa venskailevassa ja menskailevassa sekavassa selskaapissa yhtään ainoaa viisaammalla ja valistuneemmalla järjen värkillä varustettua?
Eskolan emäntä. Niin, samaa minäkin meinailin kysyä.
Inkeri. Oli useitakin. Moni kansamme silloisista merkkimiehistä terästi peitsensä kielemme puolesta. Niinpä vakuutti aikoinaan Agricola, kirjallisuutemme isä, että »kyllä se kuulee suomenkielen, joka ymmärtää kaikkein mielen», niin koki piispa Taneli Juslenius todistaa, että suomenkielelläkin on arvonsa, asemansa, oikeutettu olemassaolonsa muiden kielten rinnalla ja niin lauloi runoilijamme Jaakko Juteini, että »arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa», mainitaksemme vain muutaman monista kielemme parasta palvoneista. Heidän harras halunsa ja ihailtava innostuksensa kielemme kohottamiseksi alhaisesta asemastaan nostatti kylläkin heille joukon työtovereita ja kannattajia, mutta minkäänlaista valveutunutta joukkonousua he eivät voineet saada viritetyksi. Kansamme heräämiseen käsittämään kielensä asema ja arvo tarvittiin aikaa ja jatkuvaa ankaraa työtä.
Eskolan emäntä. Vanhasta totutusta on usein vaikea luopua.
Inkeri. Niin on ja siksipä olikin kamppailu kielemme saamiseksi sille tässä maassa kuuluvaan asemaan ja voimaan pitkä ja sitkeä. Vasta kun keisari Aleksanteri ensimmäinen maamme jouduttua Venäjän valtaan korotti Suomen »kansakuntien joukkoon» ja lämmin isänmaamme ystävä Aadolf Iivar Arvidsson selvin ja suorin sanoin selitti, että tämän kansamme kansakuntien joukossa olemisen ja pysymisen epäämättömänä edellytyksenä ja ensimmäisimpinä ehtoina on kansan kielemme eheänä ja puhtaana säilyttäminen sekä valta-asemaan kohottaminen, koskapa kansa kielensä kadotettuaan on itsekin kadonnut, alettiin yleisemmin ymmärtää ja havaita suomenkielen sorrettu ja hyljätty asema maassamme meille vieraan ja toissijaisen ruotsinkielen rinnalla ja työskennellä tämän. epäkohdan poistamiseksi. Oikealla ajalla johdatti silloin Jumala kaikkivaltias viisaudessaan nuoren Elias Lönnrotin askeleet kaukaisille Karjalan maille kokoamaan siellä korpien povessa säilyneet iki-iihanat esi-isiemme muinaisrunot, jotka Lönnrot sitten järjesti ja julkaisi kuulun »Kalevalan» nimellä.
Retriikka. Minä olen kuullut noita runoja. Meidän lapset ovat niitä lukeneet kansakoulussa.