Inkeri. Niin, kansanrunoelmiemme tunteminen kuuluu suomalaiseen sivistykseemme ja siksi sitä luetaan jo kaikissa kouluissamme. Kun Kalevala ilmestyi, herätti se heti suurta huomiota ulkomailla oppineiden, tutkijoiden ja kielimiesten kesken. Kansanrunoelmien tuntijat tunnustivat sen yksimielisesti kaikista kansanrunoelmista parhaimmaksi ja kielimiehet ylistivät sen kieltä harvinaisen sanarikkaaksi, sointuvaksi ja sulautuvaksi ja tutkijat sen aihetta arvokkaaksi ja kansamme varhaisia vaiheita ja oloja tärkeällä tavalla valaisevaksi. Silloinpa havahtui Suomen suomalainen kansakin tajuamaan täydellisesti oivan, kauniin ja rikkaan kielensä arvon ja erikoisuuden. Kansankielemme ei ollut enää kenenkään mielestä huono ja halveksittava köyhä ja raaka rahvaankieli, vaan meidän suomalaisten yhteinen, kallis äidinkielemme. Vanhat luulottelut ruotsinkielen ainoasta autuaaksitekeväisyydestä alkoivat horjua ja väistyä ja vihdoin valtiomiehemme Juhana Wilhelm Snellmanin aikana ja ansiosta suomenkieli pääsi viralliseksi kieleksi maassamme. Suomen kansallisuus- ja kielikysymyksen tultua päivän polttavaksi virisi myös vilkas harrastus suomenkielen saattamiseksi koulukieleksemme ja uusia suomenkielisiä alempia ja ylempiä kouluja perustettiin kilvalla, niin että niitä nyt on jo kaikkialla sekä kansanopetusta että korkeampaa opetusta varten. Ja kuten me tiedämme, saarnataan kirkoissamme jumalansanaa kansankielellämme. Vain kourallinen kiihkoruotsalaisia kansalaisiamme ja jotkut heidän typerät hengenheimolaisensa pitävät vielä kiinni siitä, että ruotsinkielen valta-asema sivistyskielenä pysyy tässä maassa, kun taas jokainen kunnon kansalaisemme muistaa Arvidssonin lausetta: »ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia» ja käyttää puheessaan ja kirjoituksessa suomenkieltä.
Otteliaana. Just! Se mies on sanonut asian paikalleen.
Retriikka. Akuraatisti aivan kuin minun suullani.
Eskolan emäntä. Järkevä mies se Arvidssonni! No niin, nythän meillä on siis jo tämä kielemme viimeinkin arvossaan ja oikeuksissaan.
Inkeri. Se on kylläkin onnellinen tosiasia mutta — se ei riitä.
Retriikka. No, mikä siinä nyt vielä reistaisi ja rikeeraisi?
Otteliaana. Just! Kaikkihan on selvää kuin läkki. Suomenkieli on virallinen, rotakollat ja muut lanketit, lenkit ja listat saadaan omalla kielellä, papit saarnaavat suomeksi, kouluissa luetaan suomeksi, runoja ja romaaneja painetaan suomeksi, aviisit räntätään suomeksi ja lukuunottamatta joitakin herraskaisia hölmöjä haastetaan suomenkielellä. Mikä siinä enää voisi olla väärällään ja vinksallaan?
Inkeri. Paljonkin. Kielestämme puuttuu vielä kuten äiti sanoisi siivoaminen ja Otteliaana täti: teetaaminen. Äidinkielemme ei ole vieläkään kohotettu täyteen arvoonsa ja asemaansa. Me emme puhu ja kirjoita kieltämme lähestulkoonkaan oikein ja ennen kaikkea puhtaasti.
Eskolan emäntä. No, no, lapsi, mitä sinä nyt laventeeraatkaan!
Inkeri. Sanon vain silkan totuuden. Kielessämme on vielä enemmän kuin luulemmekaan ja huomaammekaan tuota vanhaa baabelilaisuutemme perua. Paitsi että me viljelemme puheessamme ja kirjoituksessamme monia muukalaisuuksia, vilisee suomenkielessämme milteipä määrättömästi kaikista mahdollisista ja mahdottomista kielistä tänne kulkeutuneita, kotiutuneita ja rikkaruohoiksi kieleemme kasvettuneita, joskin oman ääntämistapamme mukaisiksi muokkautuneita lainasanoja, joista meidän olisi päästävä ja puhdistauduttava. Näillä ei tarkoiteta suinkaan sellaisia yleismaailmallisiksi vakiintuneita sivistyssanoja kuten esimerkiksi musiikki, prosentti, posti, patentti, politiikka — vaan sellaisia, joilla on tai joille voidaan saada omassa kielessä vastineensa ja oma käsitenimensä.